lätäkkö

Jos hävettää, tee isommin – tutkimusviestintä osana elämää

Ajankohtaista

Tutkimussuunnitelmassani lupasin, että julkaisen väitöskirjani aiheesta yleistajuisia esityksiä jo tutkimusaikana. Ryhdistääkseni tutkimustani ja pitääkseni fokuksen sen vaikuttavuudessa heti alusta saakka tarvitsen viestintää. Tekemällä viestintäsuunnitelman suuntaan viestinnälliset ponnisteluni oikein. Todennäköisesti tässä kuitenkin käy niin, että viestintäsuunnitelman tekeminen vie niin paljon energiaa, etten jaksa enää tehdä sitä viestintää. Etenkin, kun oikeasti haluaisin käyttää kaiken aikani ja energiani ihan vain oman tutkimukseni tekemiseen. Vaikka uskon toki suunnitelmallisen viestinnän hyötyihin, viestintä on minulle vaikeaa ja jännittävää.

Minulle viestintä ei ole ”vain viestintää”, koen edustavani aina paitsi tutkimustani myös itseäni, ajatuksiani. Haastattelen tutkimukseeni sote-alan työntekijöitä. Kun saan tutkimushaastatteluni tehtyä, edustamani joukko ihmisiä kasvaa jokaisella haastatellulla, sekä niillä muilla ihmisillä, joiden puolesta osallistujat kokevat puhuvansa. Vastuun kasvaessa sanomisen tarkkuuden pitää kasvaa myös.

Paitsi että pyrin perinpohjaiseen ja punnittuun puheenvuoroon, asetan aina itseni alttiiksi, ja kiinnitän ulosantiini tunnetta ja monenlaisia symbolisia ja ideologisia merkityksiä, vaikka ajattelenkin aina ryhtyessäni, että sutaisenpa tästä stoalaisen tyynesti ja riuskasti sen tiedotteen/blogipostauksen/somepäivityksen. ”Parempi valmis kuin täydellinen”, hoen itselleni. Kieltäydyn miettimästä etukäteen (onnistumatta): Entä, jos joku lukee sen ja kommentoi? Järkyttävää! Entä, jos kukaan ei lue tai sano siitä mitään? Hirveää! Entä, jos joku ymmärtää jonkin ihan oleellisen asian väärin, koska en muotoillut tarpeeksi selkeästi? Raastavaa! Entä jos sanon itse hätäpäissäni jotain väärin? Kaameaa! Entä jos en pääse ikinä asiaan ja jaarittelen vain niitä näitä (kuten nyt)? Noloa!

Olen kuullut, että säännölliseen, runsaaseen ja monikanavaiseen omasta tutkimuksesta viestimiseen voi rutinoitua ja tottua, mutta epäilen, että minulla tottuminen kestää kauan. Julkaisukynnykseni vain on korkea. Voisi ajatella, että jos se on niin raskasta, niin miksen viestisi sitten vain kevyistä asioista ja yleisellä tasolla. Olen kuitenkin päätynyt johtopäätökseen, että koska lataan joka tapauksessa viestintään vuolaasti tunnetta ja hukkaan siihen niin paljon energiaa ja aikaa, miksi julkaisisin jotain kevyttä, yleistä tai ylimalkaista? Voitte arvata, miten tolkuttomasti tämän postauksen julkaiseminen jännittää.

Ja se viestintäsuunnitelma sitten? Laadin toki myös sen rimpuiltuani aimo tovin tässä mutta kun julkaisukynnykseni on niin korkea -ajatushäkkyrässäni, jota näköjään tarvitsin myös saadakseni pääni siihen asentoon, että tutkimusviestintä nyt vain on osa elämääni.

Tätä tekstiä kirjoittaessani (tuskaillessani) sain käänteentekevän neuvon yllättävältä taholta. Satuin paikalle, kun musiikkiteatteriopettaja preppasi oppilaitaan jouluesitystä varten. Hän evästi heitä tokaisemalla: ”Jos hävettää, tee isommin!” Olisiko tässä uusi mottoni tutkimusviestijänä?

Elina Palovuori
tohtoriopiskelija,
sosiaali- ja terveyshallintotiede,
Vaasan yliopisto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Verkkotoimitus

Verkkotoimitus - Väitöskuiskaaja