Kvanttimekaniikassa ’superpositiolla’ tarkoitetaan alkeishiukkasen kykyä olla kahdessa paikassa samanaikaisesti. Päällisin puolin tarkasteltuna maailmamme on kutistunut näyttöruutujen rajaamaksi. Epidemian myötä olemme oppineet olemaan useammassakin paikassa yhtä aikaa. Näyttöruutujen ääressä ollaan tässä, mutta kuitenkin toisaalla — kohta jo menossa jonnekin aivan muualle.
Arkisemmin tarkasteltuna superpositio tarkoittaa, että olemme vähintäänkin kotona ja töissä yhtä aikaa.
Normaalisti pendelöintiin sekä työmatkailuun käytetty aika on ollut eräänlaista siirtymäaikaa, jolloin asioita on ollut mahdollista työstää ja pohtia ennen varsinaisia työtehtäviä. Nyt tämä aika on täytetty etäpalavereilla ja näppäimistön kolistelulla.
Työelämässä käytäväkeskustelut, lounaat ja kahvittelutauot haukkaavat oman osansa päivän aikabudjetista. Niiden merkitys on aina ollut työhyvinvoinnin kannalta merkittävä.
Digitaalisuuden ehdoilla tehty tahtilajin muutos on tarkoittanut eräänlaista välitilaan ajautumista.
Teamsin tai Zoomin virtuaalitilassa asetetaan kehykset virtuaaliselle paikalle. Myös tuiki tavallinen sähköpostinäkymä sisältää piirteitä, jotka täyttävät paikan tunnusmerkistöä. Samoin on organisaation intranetin suhteen. Näissä vieraillaan ja uppoudutaan tekemään tiettyjä kommunikointiin liittyviä asioita samalla tavalla kuin todellisissakin paikoissa.
Kuin vastaiskuna kaikelle tälle, ihmiset tuppaavat tekemään omalla toiminnallaan kolkoistakin tiloista itsellensä kotoisia sellaisia.
Digitaaliset tilat muuttuvat vähintäänkin paikkojenkaltaisiksi tuodessaan yhteen kasvoja, ideoita ja tunnelmia. Ihmisten välisessä kohtaamisessa syntyy paikan tuntua ja henkeä. Työasioista puhutaan lemmikki sylissä tai taustalta kuuluu remontin ja lasten ääniä. Virtuaaliset kokouspaikat voivat siten olla jopa leppoisasti elämänmakuisia.
Jos verkkotilat sisältävät verkkopaikkojen piirteitä, niin onko sitten olemassa myös verkkomaisemia?
Digitaaliset valtaväylät ja sivukujat ovat visuaalisesti kyllästettyjä. Kaukokaipuuta tyydytetään vierailemalla gallerioissa, sosiaalisessa mediassa ja matkailusivustoilla. Juuri nyt Lappi-kuvastoa ja Lappi-tarinoita näkyy mediassa vahvasti.
Verkkopaikka ja -maisema eivät ole sama asia kuin todellinen paikka tai maisema. Hämmästyttävästi ne eivät ole kategorisesti myöskään eri asioita. Digitaaliset palvelut tuovat, vievät ja kokoavat paikallisesti tunnistettavia piirteitä eri alustoille. Kertomukset, faktat ja kuvastot luovat odotusarvoja ja elämyksellisiä vihjeitä pohjustaen integraalisia paikkakokemuksia.
Työnteon digitaalinen työympäristö ja -välineistö jäljittelevät todellisia paikkoja heikonlaisesti. Paremman puutteessa kiinnitymme emotionaalisesti siihen, mitä on tarjolla. Tällä hetkellä se on monille meistä työn maisema.
Epidemian myötä olemme oppineet elämään superpositiossa jakamalla itseämme ja maailmallisuuttamme muun maailman kanssa työtuolistamme käsin. Jatkuvassa superpositiossa työskentely uhkaa kuitenkin puurouttaa geotiedostavan ihmisen normaalin elämänrytmin, missä paikanvaihto tarkoittaa orientaation vaihtoa; lepoa jostakin muusta ja kiinnittymistä johonkin toiseen.
Kenties hetkeä huilata, mahdollisuutta maisemanvaihtoon.
Etätyö tuntureiden äärellä saattaa latistaa niiden koettua luonnonvoimaisuutta samalla tavalla kuin työskentely kotona muuttaa kodin merkitystä levon paikkana.
Ollaankohan me jo lomittumisen tarpeessa kun puheet alkavat olla tällaisia? Totta puhuen, olet tässä jonkin jännän äärellä. Pitäisikö palata paradoksiteorian pariin josta joskus yhdessä kirjoittelimme? Sielläkin tulee tavallaan sama logiikka vastaan kahdessa jossakin yhtäaikaa olemisesta. Ehkä jopa paikassa, mutta sano sinä.
Hoplaa, hei Esa! ja kiitos kommentista. ’Monipaikkaisuus’ voi tarkoittaa sitä, että on irti kaikesta, eikä kotona tai liioin läsnä missään. Samoin on niin kutsutun ’paikkariippumattomuuden’ kohdalla. Sillä saatetaan yllättäen tarkoittaa sitä, että haluaa tehdä töitä vaikka mökkikuistilta käsin; tasan tarkkaan siinä tutussa kuistin länsipäädyn lempinurkkauksessa istuen. Eli joo, samaa mieltä, että tässä olisi paradoksiteoreetikolle jonkinlainen sarka kynnettävänä.
Olen joskus tehnyt virtuaalista simulaatiota aikaeron päällä. Se opetti, ettei monessa jutussa paikalla ole isommin väliä. Pääasia on yhteys, jonka avulla kommunikoidaan. Se on kuitenkin hankalasti toteutettavissa kun jonkinlainen aikaero on päällä. Jos ihmiset eivät ole yhteydessä samaan aikaan, se aiheuttaa heti ongelmia. Myöhempään liittyvät jäävät keskustelusta sivuun, ja jos avaavat sen uudestaan, sen jo käyneitä se ei samalla tavalla enää kiinnosta. Paikkariippuvuus on siksi helpommin selätettävissä oleva haaste kuin aikariippuvuus. Siispä, paikkaa ei tarvitse koordinoida, aikaa sen sijaan tarvitsee jos haluaa vaikkapa kunnon keskustelun aikaiseksi.
Etätöistä ei ole erään amerikkalaisen tutkimusartikkelin mukaan liikenneongelmien ratkaisijaksi. Odotukset sen suhteen ovat olleet aivan liian suuria. Ilmeisesti etätöiden merkitystä yhdyskuntarakenteille ei vielä kovin hyvin ymmärretä. Kasvaakohan vain pendelöintisäteet ja aikabujetit matkustamiseen pysyvät ennallaan tai vain vähän muuttuvat?