Britannian hallitus julkaisi kuluvan vuoden helmikuun alussa niin kutsutun ’levelling up’ eli tasonnoston ohjelmapaperin (white paper). Julkilausuma on moraalinen, sosiaalinen ja taloudellinen ohjelma, jonka tarkoituksen on tarjota mahdollisuuksia tasapuolisemmin kansalaisille koko valtion alueella.

Yhtenä keskeisenä ajatuksena on tehdä tulevaisuudesta reilumpi ihmisten asuinpaikkaan katsomatta. Kaikille paikkakunnille ja yhteisöille tulee tarjota mahdollisuus kukoistukseen.

Edustaako ohjelmapaperi tasoittavan aluepolitiikan versiota, missä resursseja siirretään tulonsiirtoina vauraimmilta alueilta köyhemmille alueille? Vai on kyseessä aluetalouksia tulkitsevasta raikkaammasta ajattelusta, joka perustuu paikallisyhteisöjen välisen keskinäisriippuvuuden systeemisyyden tunnistamiseen.

Boris Johnsonin luotsaama hallitus panostaa ohjelmallaan väkevästi infrastruktuuriin. Alkuvaiheessa pumpataan liki 5 miljardia puntaa rautatieyhteyksien ja laajakaistayhteyksien kehittämiseen sekä valtiohallinnon alueellistamiseen Lontoon ulkopuolelle.

Ohjelmapaperissa esiteltävät kuusi pääomamuotoa selittävät alueiden suoriutumista ja eriarvoisuuden juurisyitä:

1) alueiden fyysinen pääoma sisältää infrastruktuurin, koneet, rakennukset ja asunnot,

2) ihmispääomaan lukeutuvat taidot, terveys sekä työvoiman kyvykkyys,

3) aineeton pääoma tarkoittaa innovaatioita, ideoita ja patentteja,

4) kun taas taloudellisella pääomalla osoitetaan yritystoiminnalle rahoitusta,

5) sosiaalinen pääoma sisältää yhteisön voimavarat, suhteet ja luottamuksen ja

6) institutionaalinen pääoma korostaa paikallisen johtajuuden, kykyisyyden ja pystyvyyden merkitystä.

Tasonnosto tarkoittaa tuottavuuden nostoa yksityisellä sektorilla erityisesti niillä alueilla, missä taloudellinen suoriutuminen on heikkoa. Sillä tarkoitetaan myös julkisten palvelujen parantamista, jos ja kun palveluiden saatavuus sakkaa. Paikallisuutta suorastaan hehkutetaan ohjelmassa ja se esitetään keskeisenä kansallisena voimavarana.

Ehkä hieman yllättävästikin tavoitteena ilmoitetaan myös yhteisöllisyyden, paikallisylpeyden sekä yhteenkuuluvuuden elvyttäminen; kuten myös johtajien ja paikallisyhteisöjen valtaistaminen alueilla, joissa ei ole paikallishallintoa.

Olisiko meillä tästä jotakin opittavaa valtiona, jota luonnehtivat pitkät etäisyydet, laajat maaseutumaiset alueet ja lukuisat pysyvät sekä väliaikaiset paikallisyhteisöt.

Brittipaperin kohdalla kysymys ei ole yksin poliittisen suosion kalastelusta. Tasonnoston idea liittyy laajemmin valtiollisiin strategisiin linjauksiin, jotka vastaavat globalisaation ongelmiin. Alkusysäys tälle nähtiin jo vuoden 2020 Brexitissä, missä päätäntä- ja budjettivaltaa siirrettiin Euroopan unionin tasolta takaisin kansalliselle tasolle.

Poliittisen keskustelun sijaan vähintäänkin yhtä kiinnostavia ovat aluekehittämisteorioihin niveltyvät paikkaperustaisuus sekä resilienssi. Ne ovat suoraan kytköksissä alueiden suoriutumiseen vaikuttaviin endo-, ekso- sekä neondogeenisiin tekijöihin.

Kotimaassa niin koronpandemia kuin hypoteettinen sotilaallinen uhka ovat koulineet kansallista ajattelua uuteen asentoon. Yhteiskunnan muutoskestävyydestä ja -joustavuudesta on tullut tärkeämpi osa alueiden käytön suunnittelua sekä varautumista kriiseihin. Vahvasti keskittynyt ja kaupunkivetoinen aluerakenne yhdistettynä korjausvelkaiseen infrastruktuuriin ei ole optimaalinen poikkeusoloissa.

Britannian ja Suomen aluepoliittinen rinnastus perustuu lähinnä teoreettiseen pohdiskeluun. Nimittäin, britit kamppailevat Brexitin jälkeisten taloudellisten haasteiden sekä kansakuntaa jakavan kasvavan eriarvoisuuden kanssa.

Tasonnoston politiikka vastaa kuitenkin ylikansallisten ja ylipaikallisten rakenteiden tuottamiin keskinäisriippuvuushaasteisiin. Olemme viime aikoina seuranneet aitiopaikoilta globaalihallinnan umpisolmuja. Onkin mielenkiintoista katsoa, kuinka tasonnoston ohjelmapaperin toteutus etenee lähivuosina Britanniassa ja millaisia vaikutuksia sillä on yhteiskuntaan ja paikallisyhteisöihin.