Toivoa, luottamusta ja velvollisuudentuntoa pidetään yleisesti keskeisinä inhimillisinä ominaisuuksina. Ne voivat ilmetä samassa ihmisessä rinnakkain, mutta jokin niistä voi myös nousta hallitsevaan rooliin. Mitä nämä ominaisuudet oikeastaan ovat, ja miten ne suhteutuvat toisiinsa yksilön ja yhteisön elämässä?
Toivo on tulevaisuuteen suuntautuva voima. Se ylläpitää toimintaa silloinkin, kun järki kehottaisi luovuttamaan. Viktor Frankl havaitsi, että keskitysleirien vangeista selviytyivät parhaiten ne, joilla oli syy jatkaa elämää. Toivo ei poistanut kärsimystä eikä selittänyt sitä, vaan avasi horisontin, jota kohti suunnata kärsimyksen keskellä.
Toivo ei kuitenkaan ole ainoa toiminnan suunnannäyttäjä: myös velvollisuus voi ohjata ihmistä eteenpäin silloinkin, kun mitään odotettavaa ei enää näy. Toivon erityinen tehtävä on kuitenkin pitää tulevaisuus avoimena – uskoa siihen, että jokin voi vielä muuttua. Ilman tätä avoimuutta toiminta typistyy helposti pelkäksi sinnittelyksi. Toivo on syvimmillään yksilön sisäinen voima, vaikka se vahvistuu tai heikentyy sen mukaan, millaisten ihmisten ja olosuhteiden keskellä eletään.
Luottamus puolestaan on nykyhetkessä elävä, ihmisten välinen voima. Se tarkoittaa uskoa siihen, että toinen ihminen – tai yhteisö, instituutio, jopa elämä itse – on sen arvoinen, että häneen tai siihen voi nojata. Toisin kuin toivo ja velvollisuudentunto, luottamus ei ole pelkästään yksilön sisäinen ominaisuus: se syntyy ja elää vain ihmisten välillä. Yksin oleva ihminen voi yhä toivoa ja tuntea velvollisuutta, mutta luottamus ilman toista on käsitteellinen mahdottomuus – se vaatii aina vastaanottajan ja yleensä myös vastavuoroisuutta.
Luottamus tekee yhteistyön mahdolliseksi: ilman sitä ei syntyisi ystävyyssuhteita, perheitä, taloudellisia suhteita eikä yhteiskuntia. Sosiologi Niklas Luhmann kuvasi luottamusta mekanismiksi, joka vähentää sosiaalisen elämän monimutkaisuutta – ilman sitä jokainen kohtaaminen vaatisi loputonta varmistelua. Yksilölle luottamus on läheisyyden ja kasvun ehto, yhteisölle näkymätön kudos, joka pitää ihmiset yhdessä.
Velvollisuudentunto on toisiin sitoutuva voima, joka kantaa silloinkin, kun toivo himmenee ja tunteet vetävät muualle. Immanuel Kant piti velvollisuutta moraalin perustana juuri siksi, ettei se riipu mielialoista tai olosuhteista, vaan velvoittaa toimimaan oikein niiden vaihteluista huolimatta. Velvollisuudentunto antaa toiminnalle suunnan siitä riippumatta, mitä tulevaisuudelta voi odottaa: ihminen voi tehdä sen, mikä on tehtävä, vaikka ei enää uskoisi parempaa olevan tulossa. Vaikka velvollisuudentunto kasvaa yhteisön kasvatuksessa ja vahvistuu sen tuella, se kantaa lopulta yksilön sisällä – jopa silloin, kun yhteisö on hajonnut tai pettänyt.
Mikä näistä on perustavin?
Voidaan väittää, että velvollisuudentunto kantaa pisimmälle: se mahdollistaa toiminnan silloinkin, kun muut voimat horjuvat. Ihminen voi pitää lupauksensa, huolehtia toisista ja toimia oikein, vaikka toivo olisi kadoksissa ja luottamus mennyt. Sen sijaan toivo ilman velvollisuudentuntoa voi jäädä itsekkääksi haaveiluksi, joka ei johda tekoihin. Luottamus ilman velvollisuudentuntoa on hauras – luottamus on aina lupaus, ja ilman vastuuta se murenee nopeasti.
Tässä paljastuu myös toivon ja velvollisuudentunnon välinen ero. Molemmat voivat antaa toiminnalle suunnan, mutta eri tavoin: toivo vetää eteenpäin lupauksellaan jostakin paremmasta, kun taas velvollisuudentunto työntää eteenpäin siitä riippumatta, mitä on luvassa. Toivo ilman velvollisuudentuntoa voi haihtua heti, kun tulevaisuus näyttää synkältä; velvollisuudentunto ilman toivoa kantaa, mutta kantaminen alkaa pikkuhiljaa muistuttaa raahautumista. Toivo tekee suunnasta houkuttelevan, velvollisuudentunto tekee siitä sitovan.
Toivon ja velvollisuudentunnon välinen sukulaisuus näkyy myös siinä, että ne ovat molemmat ennen muuta yksilön henkilökohtaisia voimia. Ne voivat säilyä silloinkin, kun ympärillä ei ole ketään – yksinäinen ihminen voi yhä toivoa parempaa ja tehdä sen, minkä kokee velvollisuudekseen.
Luottamus taas on luonteeltaan toisenlainen: se ei voi syntyä yksin, vaan vaatii vastapuolen ja myönteistä kanssakäymistä. Tämän vuoksi luottamus on kolmesta haavoittuvin: yksilö ei voi ylläpitää sitä omin voimin, vaan sen elinehto on yhteisö, joka on luottamuksen arvoinen. Yhteisö, jossa luottamus on rapautunut, voi vielä koota itsensä toivon ja velvollisuudentunnon varaan, mutta luottamuksen palauttaminen vaatii aina aikaa ja toistuvia kokemuksia siitä, että toiseen voi todella nojata.
Tämä asetelma on kuitenkin kärjistys. Pitkällä aikavälillä pelkkä velvollisuus ilman toivoa kuluttaa ihmisen loppuun, ja ilman luottamusta velvollisuus muuttuu yksinäiseksi puurtamiseksi. Toivo tekee velvollisuuden kantamisesta inhimillistä, ja luottamus tekee siitä yhteistä.
Näin tarkasteltuna nämä kolme eivät ole vaihtoehtoja, vaan toisiaan täydentäviä ehtoja. Velvollisuudentunto pitää ihmisen koossa, toivo pitää hänet liikkeessä, ja luottamus pitää hänet yhteydessä toisiin. Yksi suuntaa sisäänpäin, toinen eteenpäin, kolmas ympärille – ja siitä, miten ne kussakin ihmisessä punoutuvat, muodostuu hänen tapansa olla maailmassa.
