Mitä siihen voisi vastata, kun yksittäinen elämä on rajallinen ja maailma usein vaikeasti ymmärrettävä?

Aluksi on hyvä tarkentaa, mitä kysymme. Elämän tarkoitus voi viitata siihen, mitä elämä ylipäätään on. Mitä tarkoittaa, että jokin elää? Mitä merkitsee olla elossa? Näitä kysymyksiä on pohdittu niin biologiassa kuin filosofiassa. Hermeneuttisessa filosofiassa huomio kohdistuu usein erityisesti ihmisen elettyyn elämään. Siihen, miten ihminen ymmärtää itsensä, maailmansa ja paikkansa siinä.

Useimmiten emme kuitenkaan tarkoita tätä, kun puhumme elämän tarkoituksesta. Tavallisesti kysymme jotakin muuta: millä ehdoilla elämä voi tuntua mielekkäältä ja elämisen arvoiselta?

Kuvaileva ja normatiivinen kysymys

Kysymys elämän tarkoituksesta ei kuitenkaan ole vain kuvaileva. Emme kysy ainoastaan, mikä tekee elämästä omasta mielestämme mielekästä tai millaisia tavoitteita ihmiset tosiasiassa asettavat. Kysymys on myös normatiivinen.

Puhe elämän tarkoituksesta sisältää usein oletuksen, että oikea käsitys tarkoituksesta vaikuttaisi myös siihen, miten elämme. Se ei olisi vain tieto elämän merkityksestä, vaan suunnanantaja. Se auttaisi arvioimaan, mikä on tärkeää, mihin kannattaa sitoutua ja millaisia tekoja tulisi tehdä.

Siksi kysymys ei ole ainoastaan ”miksi elän?”, vaan myös ”miten minun pitäisi elää?”. Tarkoitus liittyy näin arvoihin, vastuuseen ja toimintaan. Se voi kehottaa huolehtimaan toisista, etsimään totuutta, tavoittelemaan oikeudenmukaisuutta tai suojelemaan elämän edellytyksiä.

Tämä ei tarkoita, että tarkoituksesta seuraisi yksityiskohtainen elämänohje. Silti tarkoituksen ajatukseen kuuluu yleensä se, että se muuttaa jotakin käsityksessämme hyvästä elämästä ja kutsuu meitä toimimaan tuon käsityksen mukaisesti.

Annettu vai itse rakennettu?

Elämän tarkoituksesta on esitetty moninaisia käsityksiä. Joidenkin mukaan tarkoitus on yksilöstä riippumatta olemassa. Se voi perustua esimerkiksi uskonnolliseen vakaumukseen, luonnon järjestykseen tai johonkin ihmistä suurempaan päämäärään. Tällaisessa näkemyksessä tarkoitus ei ole vain ihmisen oma keksintö. Sen ajatellaan olevan aidosti sitova juuri siksi, ettei yksilö ole itse sitä laatinut.

Toiset ajattelevat päinvastoin. Heidän mukaansa elämän tarkoitus ei voi tulla valmiina ihmisen ulkopuolelta. Jotta elämä olisi merkityksellistä, ihmisen on itse osallistuttava sen merkityksen rakentamiseen. Hänen on löydettävä tai määriteltävä ne asiat, joiden vuoksi elämä tuntuu elämisen arvoiselta.

Tässä näkemyksessä elämän tarkoitus ei ole yksi suuri vastaus. Se muodostuu vähitellen. Se liittyy tekoihin, ihmissuhteisiin, työhön, vastuuseen ja tapaan elää. Se voi muuttua elämän eri vaiheissa.

Itse rakennettu tarkoitus ei kuitenkaan tarkoita, että ihminen voisi mielivaltaisesti päättää kaiken olevan merkityksellistä. Elämän mielekkyys syntyy harvoin pelkän päätöksen voimalla. Se vaatii yhteyttä toisiin ihmisiin, todellisiin tehtäviin ja johonkin oman itsen ulkopuolelle. Merkitys ei siis ole vain ajatukseen liittyvä asia. Se on myös käytännön elämää.

Tarkoituksettomuuden kokemus

Jotkut ajattelevat, että elämä on pohjimmiltaan tarkoituksetonta. Tällainen näkemys voi syntyä henkilökohtaisesta kokemuksesta. Se voi nousta kärsimyksestä, menetyksestä tai pitkästä pettymyksestä. Se voi liittyä myös ajatukseen, ettei maailmankaikkeudella ole ihmiselle valmista vastausta.

Albert Camus kuvasi tätä kokemusta absurdiksi. Ihminen etsii merkitystä, mutta maailma ei välttämättä vastaa hänen kysymykseensä. Camus ei silti pitänyt tätä syynä luopua elämästä. Hänen mukaansa on mahdollista elää rehellisesti ilman varmuutta lopullisesta tarkoituksesta. Tällöin huomio voi kohdistua tähän elämään, nykyhetkeen ja siihen, miten toimimme yhdessä muiden kanssa.

Tarkoituksettomuuden tunne ei kuitenkaan aina ole filosofinen vakaumus. Se voi olla myös uupumuksen, masennuksen tai kriisin kokemus. Siksi sitä ei pidä romantisoida. Jos elämä tuntuu pitkään tyhjältä tai sietämättömältä, kysymys ei ehkä kaipaa ensisijaisesti filosofista vastausta. Silloin tarvitaan tukea, keskustelua ja joskus myös ammatillista apua.

Usein tarkoituksettomuuden kokemus on kuitenkin väliaikainen. Ihminen voi menettää näkymän elämän suuriin päämääriin, mutta löytää mielekkyyttä pienistä asioista: aamukävelystä, keskustelusta ystävän kanssa, työstä joka on tehtävä, toisen auttamisesta, kirjan lukemisesta tai luonnossa liikkumisesta.

Suuri kysymys ja pienet teot

Elämän tarkoitusta pohtiessa huomio kiinnittyy helposti suuriin asioihin. Haluamme tietää, miksi olemme täällä ja mikä kokonaisuudella on merkitys. Samalla voi unohtua, että mielekkyys syntyy usein pienissä ja toistuvissa teoissa.

Elämää ei yleensä kannattele yksi suuri oivallus. Sitä kannattelevat monet pienet sitoumukset. Ihminen pitää huolta läheisestään. Hän tekee työnsä mahdollisimman hyvin. Hän opettelee jotakin uutta. Hän osallistuu yhteiseen toimintaan. Hän yrittää toimia oikein myös silloin, kun kukaan ei huomaa.

Tässä mielessä elämän tarkoitus ei välttämättä ole päämäärä, jonka kerran saavutamme. Se voi olla pikemminkin suunta. Se näkyy siinä, mihin käytämme aikaamme ja millaista jälkeä jätämme toisten elämään.

Viktor Frankl korosti merkityksen yhteyttä vastuuseen ja tilanteeseen vastaamiseen. Hänen mukaansa ihminen voi löytää merkitystä esimerkiksi työn, rakkauden ja sen kautta, miten hän suhtautuu väistämättömiin vaikeuksiin. Ajatus ei tarkoita, että kärsimys itsessään olisi hyvä asia tai että kaikelle pahalle pitäisi löytää tarkoitus. Se tarkoittaa pikemminkin sitä, ettei vaikeus aina vie ihmiseltä kaikkea toimintakykyä. Jotakin voi jäädä jäljelle: tapa vastata tilanteeseen ja tapa kohdella muita.

Kannattaako tarkoitusta pohtia?

Elämän tarkoitus voi olla myös häiritsevä kysymys. Jos sitä pohtii jatkuvasti, tavallinen elämä saattaa alkaa näyttää vähäpätöiseltä. Mikään yksittäinen tehtävä ei tunnu riittävän suurelta. Arjen iloihin tulee varaus: ovatko nämä todella merkityksellisiä?

Ehkä elämän tarkoitusta ei siksi kannata pohtia koko ajan. Kysymys voi olla hyödyllisempi tai pakottavampi erityisissä tilanteissa: elämänmuutoksissa, menetysten jälkeen, kun vanhat tavoitteet eivät enää kanna, tai silloin, kun ihminen huomaa elävänsä tavalla, joka ei vastaa hänen omia arvojaan.

Tällaisissa tilanteissa voi kysyä:

• Mikä elämässäni tuntuu aidosti tärkeältä?
• Millainen toiminta lisää kokemustani mielekkyydestä?
• Mikä puolestaan vie minua siitä poispäin?

Näihin kysymyksiin ei välttämättä ole yhtä lopullista vastausta. Jo kysymysten esittäminen voi kuitenkin auttaa näkemään oman elämän hieman selvemmin.

Toisten hyvä ja oman elämän merkitys

Yksi vahva tapa lisätä elämän mielekkyyttä on tehdä jotakin muiden hyväksi. Tämä ei tarkoita, että ihminen pitäisi unohtaa itsensä. Jatkuva uhrautuminen ei tee elämästä automaattisesti hyvää. Ihminen tarvitsee myös lepoa, iloa ja tilaa omille kiinnostuksilleen.

Silti pelkkä keskittyminen omaan itseensä voi kaventaa elämää. Merkitys kasvaa usein silloin, kun oma toiminta liittyy johonkin yhteiseen: toisen ihmisen auttamiseen, yhteisön rakentamiseen, luonnon suojelemiseen, tiedon välittämiseen, oikeudenmukaisemman maailman tavoitteluun.

Tällöin elämän tarkoitus ei ole vain kysymys siitä, miltä elämä minusta tuntuu. Se koskee myös sitä, mitä elämäni mahdollistaa muille. Millä tavoin olen läsnä? Mitä hyvää voin ylläpitää? Mitä voin korjata tai suojella?

Ehkä elämän tarkoitus ei lopulta ole valmis lause vaan paremminkin tapa elää. Se koostuu siitä, mihin sitoudumme, ketä autamme ja millaisina pidämme itseämme koskevissa valinnoissa. Joskus tarkoitus voi tuntua kaukaiselta. Silloin riittää, että tekee seuraavan mielekkään teon.