Miksi on tähtiä, maailmankaikkeus, sinä ja minä? Olisihan voinut olla niin, ettei olisi yhtään mitään – ei avaruutta, ei aikaa, ei edes tyhjää tilaa. Pelkkä ei-mikään.
Tämä on yksi filosofian vanhimmista kysymyksistä. Filosofi Andrew Brenner tarttuu siihen kirjassaan Why is There Something Rather than Nothing? (Cambridge University Press, 2026). Esittelen seuraavassa kirjan keskeisiä ajatuksia, suhteutan niitä pariin muuhun tunnettuun vastausyritykseen ja pyrin osoittamaan, miten ne nivoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi: kysymys on vanha ja tärkeä, siihen voi periaatteessa vastata, ja yksi mahdollinen vastaus löytyy yllättävästä suunnasta.
Vanha kysymys
Ihmiset ovat pohtineet olemassaolon arvoitusta tuhansia vuosia, vaikka kysymystä ei aina ole muotoiltu samoin sanoin. Intialainen myyttinen tekstikokoelma Rigveda kysyy, kuka oikeastaan voi tietää, mistä luominen sai alkunsa. Jumalatkin tulivat vasta luomisen jälkeen, joten edes he eivät välttämättä tiedä vastausta. Toisaalla Rigveda esittää arvoituksellisesti, että se, mikä on, syntyi siitä, mitä ei ole. Kiinalainen Tao Te Ching opettaa samaan tapaan, että kaikki olevainen syntyy jostakin ja tuo jokin lopulta ei-mistään.
Uusplatonistinen filosofi Plotinos vei saman ajatuksen käsitteellisesti hiotumpaan muotoon. Hänen mukaansa kaiken olemassaolon selittää ”Yksi”. Kyse ei kuitenkaan ole oliosta muiden joukossa. Plotinoksen mukaan Yksi ei ole ”jotakin”, koska se edeltää kaikkea olemista: siinä missä olevalla on olevan hahmo, Yksi on hahmoton, vailla edes ymmärryksellä tavoitettavaa muotoa. Ja koska Yksi synnyttää kaikki oliot, sitä ei voi samastaa yhteenkään niistä. Ajatus voi kuulostaa paradoksilta, mutta siinä on selvä logiikka: jos jokin selittää kaikkien olioiden olemassaolon, se ei itse voi olla yksi selitettävistä olioista. Selittäjän on oltava jotakin muuta kuin olio.
Brenner kiinnittää huomiota juuri tähän yhteiseen piirteeseen. Rigveda, Tao Te Ching ja Plotinos näyttävät kaikki tavoittelevan selitystä, joka ei vetoa mihinkään olemassa olevaan. Juuri tällainen selityksen on oltava, jos halutaan selittää, miksi ylipäätään mitään on olemassa. Tähän ajatukseen palaan kohta.
Tunnetun muotoilunsa kysymys sai kuitenkin vasta uuden ajan Euroopassa. Siinä missä Rigveda, Tao Te Ching ja Plotinos lähestyivät olemassaolon arvoitusta myyttien ja Yhden kaltaisten käsitteiden kautta, Leibniz puki arvoituksen 1700-luvun alussa täsmälliseksi kysymykseksi: miksi on olemassa jotakin eikä pikemminkin ei mitään? Juuri tässä asussa kysymys on sittemmin kulkenut filosofisessa keskustelussa, ja tähän muotoiluun myös Brenner kirjassaan tarttuu. Samalla Leibniz kytki kysymykseensä oletuksen, johon palataan tuonnempana: hänen mukaansa ei-mikään olisi ”yksinkertaisempaa ja helpompaa” kuin jokin, joten juuri olemassaolo on se, mikä kaipaa selitystä.
Tärkeä kysymys
Moni ajattelija on pitänyt kysymystä poikkeuksellisen tärkeänä. Leibnizin mielestä se on ensimmäinen kysymys, joka meidän ylipäätään tulisi esittää. Schopenhauer kutsui sitä pohjattomaksi arvoitukseksi, joka ei jätä ihmistä rauhaan. Heideggerille se oli ”metafysiikan peruskysymys” ja kaikista kysymyksistä ensimmäinen, ja Peter van Inwagenin sanoin sitä pidetään kaikista kysymyksistä syvällisimpänä ja vaikeimpana.
Outo ihmetys
Kysymykseen liittyy erikoinen tunne, jonka moni kertoo kokeneensa. Jokin aivan tavallinen – se, että ylipäätään on olemassa jotakin – alkaa yhtäkkiä tuntua oudolta, jopa huimaavalta.
Runoilija Samuel Taylor Coleridge kehotti pysähtymään pelkän olemassaolon äärelle ja kuvasi, miten siitä voi nousta pyhä kunnioitus ja ihmetys. William James ehdotti yksinkertaista koetta: sulkeudu hetkeksi pimeään tilaan ja ajattele, että olet olemassa juuri tässä. Pian tavallisuus murenee, ja olemassaolo alkaa tuntua kummalliselta. G. K. Chestertonin mielestä hämmästyttävintä ei ollut se, että voimme keskustella maailmankaikkeudesta, vaan se, että maailmankaikkeus ylipäätään on olemassa. Jean-Paul Sartren romaanissa Inho päähenkilö kokee suoranaista pahoinvointia kohdatessaan olemassaolon sattumanvaraisuuden ja järjettömyyden. Ludwig Wittgenstein taas puhui ihmetyksestä sen edessä, että maailma ylipäätään on olemassa – hänestä tämä oli kuin ihme, vaikka hän samalla epäili, voiko asiaa edes sanoittaa järkevästi. Derek Parfitin mukaan mikään kysymys ei ole tätä ylevämpi: sen äärellä henki voi salpautua.
Voiko kysymykseen vastata?
Tässä piilee kysymyksen suurin pulma. Jotkut väittävät, että siihen ei voi periaatteessakaan vastata. Ajatus on yksinkertainen: mikä tahansa selitys vetoaisi johonkin, joka on olemassa. Mutta juuri olemassa olevien asioiden olemassaoloahan piti selittää. Selitys ei siis ratkaisisi ongelmaa vaan ainoastaan siirtäisi sitä eteenpäin. Tällä perusteella tieteenfilosofi Carl Hempel piti koko kysymystä viallisena: se vaatii selitystä, jollaista ei voi olla.
Brenner ei hyväksy tätä päätelmää. Vastaväite nimittäin olettaa, että jokaisen selityksen on nojattava johonkin olemassa olevaan olioon. Juuri tämän oletuksen Brenner kiistää – ja tässä palataan Plotinoksen oivallukseen. Selityksen ei tarvitse olla olio.
Brennerin oma ehdotus nojaa niin sanottuihin subjunktiivisiin ehtolauseisiin. Ne ovat muotoa ”jos A olisi asianlaita, niin B olisi asianlaita”. Ratkaisevaa on, että tällaisten ehtolauseiden ei tarvitse perustua mihinkään olemassa olevaan. Ehtolause ei ole olio maailmassa, vaan totuus siitä, miten asiat olisivat tietyissä olosuhteissa. Tällainen totuus voi päteä silloinkin, kun mitään ei ole olemassa. Juuri siksi ehtolauseet kelpaavat ehdokkaiksi kaivattuun tehtävään: ne voisivat selittää, miksi jotakin on olemassa, joutumatta itse selitettävien asioiden joukkoon. Loputtoman selitysketjun uhka väistyy, eikä kysymys olekaan periaatteessa mahdoton, kuten Hempel väitti.
Havainnollistetaan tätä esimerkillä. Arkinen subjunktiivinen ehtolause on vaikkapa: jos tämä sokeripala upotettaisiin kahviin, niin se liukenisi. Lause voi olla tosi, vaikka palaa ei koskaan upotettaisi mihinkään – se ei kuvaa mitään tapahtunutta tosiasiaa vaan sitä, miten asiat olisivat tietyissä olosuhteissa. Brennerin argumentin kannalta vielä valaisevampi on esimerkki, jonka voi ajatella pätevän tyhjässäkin maailmassa: jos olisi olemassa kaksi omenaa ja niiden lisäksi vielä kaksi omenaa, niin omenoita olisi neljä – tai fysiikkaan kytkeytyen: Jos olisi olemassa kvanttikenttiä, niin tyhjiötila ei olisi vakaa. Tällaisen lauseen totuus ei näytä edellyttävän, että yhtään omenaa tai kvanttikenttiä on olemassa – ja juuri siksi ehtolauseet kelpaavat selityksen rakennusaineiksi joutumatta itse selitettävien asioiden joukkoon.
Vastaako fysiikka? Tyhjiö ei ole ei-mikään
Ennen kuin siirrytään muihin filosofisiin vastausyrityksiin, on syytä pysähtyä yhteen usein kuultuun väitteeseen: eikö fysiikka ole jo ratkaissut koko arvoituksen? Kvanttikenttäteorian mukaan tyhjiö ei nimittäin ole todella tyhjä. Epätarkkuusperiaatteen vuoksi kentät värähtelevät lakkaamatta, ja ”tyhjällä” avaruudella on energiaa ja virtuaalihiukkasten kuhinaa. Fyysikko Frank Wilczek kiteytti asian jo 1980-luvulla iskulauseeseen ”nothing is unstable” – ei-mikään on epävakaata. Samaan suuntaan osoittavat kosmologiset mallit, joissa maailmankaikkeus syntyy kvanttitunneloitumalla ”tyhjästä”, ja fysiikassa tunnetaan myös ”väärän tyhjiön” käsite: tyhjiötila, joka ei ole energialtaan matalin mahdollinen, voi hajota alempaan tilaan. Lawrence Krauss popularisoi näitä ajatuksia kirjassaan A Universe from Nothing: Why There Is Something Rather than Nothing (2012), jonka viesti oli juuri se, että jotakin on olemassa, koska tyhjyys on epävakaampaa kuin oleminen.
Väitteessä on kuitenkin käsitteellinen sudenkuoppa, jonka filosofit ovat osoittaneet moneen kertaan: fyysikon tyhjiö ei ole filosofin ei-mikään. Kvanttityhjiö on jo jotakin – se edellyttää kvanttikenttien ja aika-avaruuden olemassaolon sekä sen, että tietyt luonnonlait pätevät. Kun sanotaan, että maailmankaikkeus syntyi tyhjiön epävakaudesta, on siis jo hiljaisesti oletettu valmiiksi kokonainen lainalainen rakenne, jonka olemassaoloa alkuperäinen kysymys nimenomaan ihmetteli. Filosofi David Albert teki tämän huomion tunnetuksi tyrmäävässä arviossaan Kraussin kirjasta: kvanttikenttien värähtelyt ovat aivan yhtä paljon ”jotakin” kuin tuolit ja pöydätkin.
Fysiikan tarjoama selitys kompastuu näin täsmälleen siihen ansaan, jonka Hempel ja Plotinos edellä kuvasivat. Se vetoaa johonkin olemassa olevaan – kenttiin, lakeihin, mahdollisuuksien rakenteeseen – ja siirtää siten kysymystä vain askeleen taaksepäin: miksi ylipäätään on kvanttikenttiä ja niitä hallitsevia lakeja? Fysiikka vastaa parhaimmillaankin kysymykseen, miksi tyhjiöstä syntyi hiukkasia ja rakennetta, ei kysymykseen, miksi ylipäätään on olemassa mitään. Tämä ei ole moite fysiikkaa kohtaan; se vain osoittaa, että kysymykset ovat eri kysymyksiä.
Kiinnostavaa kyllä, fysiikan epäonnistuminen valaisee samalla sitä, millainen onnistuneen vastauksen olisi oltava – ja tuo meidät takaisin Brennerin äärelle. Luonnonlait muistuttavat nimittäin rakenteeltaan Brennerin ehtolauseita: nekin kertovat, miten asiat käyttäytyisivät tietyissä olosuhteissa. Ero on siinä, mihin niiden ajatellaan nojaavan. Jos kvanttifysiikan lait ymmärretään olemassa olevien kenttien ominaisuuksiksi, ne kuuluvat selitettävien asioiden joukkoon eivätkä kelpaa selittäjiksi. Mutta jos lakien kaltaiset ehtototuudet voisivat päteä ilman mitään olemassa olevaa – kuten Brenner esittää – ne olisivat juuri sitä epäontologista maaperää, jolta olemassaolon arvoitusta voidaan lähestyä. Fysiikan iskulause ”ei-mikään on epävakaata” ei siis sellaisenaan vastaa Leibnizin kysymykseen, mutta se saattaa olla likinäköinen aavistus syvemmästä ajatuksesta, jonka Brenner muotoilee täsmällisemmin: ehkä täydellinen tyhjyys todella on jollakin tavalla ”epävakaa” – ei fysikaalisesti vaan siksi, että se olisi olemista mutkikkaampaa.
Todennäköisyyden paine
Brenner ei ole ainoa, joka pitää kysymystä vastattavana. Peter van Inwagen – sama filosofi, joka luonnehti sitä kaikista syvällisimmäksi ja vaikeimmaksi – on ehdottanut todennäköisyysargumenttia: täydellinen tyhjyys voi toteutua vain yhdellä tavalla, kun taas jonkin olemassaololle on lukemattomia mahdollisia tapoja. Mahdollisuuksien avaruudessa tyhjyys on häviävän pieni poikkeus, ja siksi – jos kaikki mahdollisuudet oletetaan yhtä todennäköisiksi – se, että jotakin on, on odotettavampaa kuin että mitään ei olisi. Olemiseen kohdistuu ikään kuin tilastollinen paine. Robert Nozick puolestaan leikitteli vielä pidemmälle menevällä ajatuksella, hedelmällisyysperiaatteella, jonka mukaan kaikki mahdollisuudet toteutuvat – jolloin jonkin olemassaolo ei ole vain todennäköistä vaan väistämätöntä. Brenner kuitenkin torjuu hedelmällisyysperiaatteen, koska pitää sitä sisäisesti ristiriitaisena.
Huomionarvoista on, että kumpikaan ehdotus – hedelmällisyysperiaate tai todennäköisyysargumentti – ei vetoa mihinkään olemassa olevaan olioon. Todennäköisyydet ja mahdollisuuksia koskevat periaatteet ovat samaa epäontologista maaperää kuin Brennerin ehtolauseet, joten Plotinoksen vaatimus täyttyy. Molemmat kuitenkin hyväksyvät Leibnizin lähtökohdan, jossa tyhjyys on yksi täysivaltainen mahdollisuus muiden joukossa – vain epätodennäköinen tai toteutumaton. Van Inwagenin laskelma tosin edellyttää, ettei tyhjyys ole yksinkertaisuutensa vuoksi muita mahdollisuuksia todennäköisempi. Kuten seuraavaksi nähdään, Brennerin oma ehdotus pureutuu juuri tähän Leibnizin lähtökohtaan – ja tulee samalla van Inwagenin avuksi odottamattomasta suunnasta: jos tyhjyys ei edes ole yksinkertaisempi, todennäköisyyden paine olemisen suuntaan vain kasvaa.
Onko ei-mikään todella yksinkertaisempi?
Vaikka kysymykseen siis voitaisiin vastata, jäljelle jää vielä toinen ongelma: miksi olemassaolo ylipäätään kaipaa selitystä? Taustalla on Leibnizin kuuluisa, edellä jo sivuttu oletus, jonka mukaan ei-mikään on ”yksinkertaisempaa ja helpompaa” kuin jokin. Tästä on totuttu päättelemään, että tyhjyys olisi luonnollinen lähtökohta, eräänlainen oletusarvo, ja että juuri olemassaolo on se poikkeama, joka vaatii selityksen.
Brennerin kiinnostavin ajatus kyseenalaistaa tämän oletuksen. Hän huomauttaa, että täysin tyhjässäkin maailmassa olisi yhä totuuksia. Olisi totta, ettei mitään ole; matemaattiset totuudet pätisivät; ja pätisivät myös edellä mainitut ehtolauseet. Brenner kutsuu näitä epäontologisiksi totuuksiksi, koska ne eivät koske olemassa olevia olioita. Tyhjä maailma ei siis olisi totuuksien suhteen tyhjä – päinvastoin, se sisältäisi suuren joukon irrallisia totuuksia, jotka pätisivät ilman mitään syytä.
Jos sen sijaan jotakin olisi olemassa, tilanne muuttuisi: irralliset totuudet eivät enää pätisi kukin omillaan, vaan tuo olemassa oleva asia voisi toimia niiden yhteisenä perustana – yhtenä lähteenä, josta ne kaikki juontuvat. Brenner vertaa tätä evoluutiobiologiaan: yhteinen kantamuoto selittää, miksi eri lajeilla on samankaltaisia piirteitä, jolloin yksi yhteinen syy korvaa joukon irrallisia yhteensattumia. Samalla tavalla yksi olemassa oleva asia – Brenner tarkastelee ehdokkaina Jumalaa, alkusingulariteettia ja jopa meitä äärellisiä mieliä – voisi yhdistää hajanaiset epäontologiset totuudet. Silloin maailma, jossa on jotakin, saattaisikin olla yksinkertaisempi kuin täysin tyhjä maailma.
Maininta äärellisistä mielistä voi yllättää, mutta se valaisee, kuinka vaatimaton perustajan tehtävä on. Kyse ei ole totuuksien luomisesta vaan niiden kokoamisesta: mielet voisivat toimia yhteisenä lähteenä esimerkiksi niin, että matemaattiset totuudet ja ehtolauseet pätevät ajattelun ja käsitteellisten käytäntöjen nojalla. Samalla ehdokkaan arkisuus osoittaa, ettei yksinkertaisuusvertailu nojaa Jumalaan eikä mihinkään tiettyyn maailmankuvaan – riittää, että jokin olemassa oleva kokoaa irralliset totuudet yhteen.
On syytä täsmentää, mitä yksinkertaisuus tässä vertailussa tarkoittaa – ja mitä se ei tarkoita. Kyse ei ole olioiden määrästä: sisällöltään tyhjä maailma on tietysti niukempi kuin maailma täynnä tähtiä ja hiukkasia, ja jos yksinkertaisuus mitattaisiin pelkällä olioiden laskennalla, Leibniz olisi oikeassa. Brennerin mittari on toinen: kuinka monta irrallista, perustatonta totuutta maailma joutuu kantamaan. Tyhjä maailma olisi kuin teoria, joka joutuu olettamaan loputtoman joukon toisistaan riippumattomia yhteensattumia – jokainen epäontologinen totuus pätisi omillaan, ilman syytä. Maailma, jossa jotakin on, voisi sen sijaan johtaa samat totuudet yhdestä lähteestä. Yksinkertaisuus on siis selitysrakenteen taloudellisuutta: mitä vähemmän lähtökohtia, sitä yksinkertaisempi kokonaisuus – vaikka sisältöä olisi enemmän.
Tästä seuraa kirjan kärjekkäin johtopäätös. Jos olemassaolo on tyhjyyttä yksinkertaisempaa, sen hämmästyttävyys vähenee ja selitystarve pienenee. Rohkeimmillaan ajatus kääntyy suoranaiseksi selitykseksi: ehkä on olemassa jotakin juuri siksi, että ei-mitään olisi vähemmän yksinkertaista.
Olioita sittenkin? Näennäinen ristiriita
Tarkkaavainen lukija saattaa tässä kohtaa hätkähtää. Eikö Brenner juuri väittänyt, että olemassaolon selityksen on nojattava ehtolauseisiin, jotka eivät ole olioita – ja nyt hän tarjoaa totuuksien perustaksi Jumalaa, singulariteettia tai ihmismieliä, siis mitä ilmeisimmin olioita? Eikö tämä törmää juuri siihen Plotinoksen oivallukseen, ettei mikään olio voi selittää olioiden olemassaoloa, koska se on itsekin yksi selitystä kaipaavista olioista?
Jännite laukeaa, kun huomataan, että olioilla ja ehtolauseilla on Brennerin kokonaisuudessa kaksi aivan eri tehtävää, ja selitys kulkee niissä vastakkaisiin suuntiin. Ensimmäinen tehtävä on selittää, miksi ylipäätään mitään on olemassa. Tässä tehtävässä olio ei kelpaa selittäjäksi – juuri Plotinoksen ja Hempelin osoittamasta syystä – ja siksi selittäjän on oltava jotakin epäontologista, kuten ehtolauseiden kaltaisia totuuksia.
Toinen tehtävä on erilainen. Kun Brenner kysyy, kumpi maailma olisi yksinkertaisempi, Jumala, alkusingulariteetti ja äärelliset mielet eivät esiinny olemassaolon selittäjinä vaan selitettävän maailman sisältönä: ne ovat ehdokkaita sille, mikä olemassa oleva asia perustaisi ja kokoaisi yhteen epäontologiset totuudet, jos jotakin on olemassa. Olio siis selittää tässä totuuksia – ei tekemällä niistä tosia, sillä tosia ne olisivat joka tapauksessa, vaan antamalla niille yhteisen perustan, jonka nojalla ne pätevät – mutta se ei selitä sitä, miksi ylipäätään mitään on olemassa. Olioiden rooli on ainoastaan osoittaa, että maailma, jossa on jotakin, voi olla yksinkertaisempi kuin tyhjä maailma.
Varsinainen vastaus kysymykseen ei siten Brennerin ehdotuksessa ole ”koska Jumala on olemassa” tai ”koska alkusingulariteetti on olemassa”. Vastaus kuuluu: jotakin on olemassa siksi, että olemattomuus olisi ollut vähemmän yksinkertaista. Tämä perimmäinen selittävä seikka – yksinkertaisuusvertailu ja se, että tyhjässä maailmassa pätisi joukko irrallisia, perustattomia totuuksia – ei itse ole olio. Se on samaa epäontologista ”maaperää” kuin ehtolauseetkin, ja ehtolauseet itse asiassa kuuluvat juuri niihin totuuksiin, jotka olemassa oleva asia voisi perustaa. Näin Plotinoksen vaatimus säilyy koko ajan voimassa: perimmäinen selittäjä ei ole olio, vaikka olioilla – tai fysikaalisemmin ilmaistuna kvanttikentillä tai aineella ja energialla – on ratkaiseva rooli sen osoittamisessa, miksi olemassaolo olisi tyhjyyttä yksinkertaisempaa.
Jumala vai alkusingulariteetti? Ehdokkaiden erot
Edellä Jumala ja alkusingulariteetti esiintyivät rinnakkain ehdokkaina sille olemassa olevalle asialle, joka kokoaisi epäontologiset totuudet yhteisen perustan alle. Rinnastus on huomionarvoinen, sillä perinteisesti niillä on ollut aivan toinen rooli: Jumala on tarjottu itse peruskysymyksen vastaukseksi – jotakin on, koska Jumala loi sen – ja fysikalistisemmassa hengessä selitysketju on palautettu alkusingulariteettiin. Brennerin kehyksessä kumpikin menettää tämän selittäjän valtaistuimen samasta syystä: kumpikin on olio, ja ”koska Jumala on olemassa” tai ”koska singulariteetti oli” vain siirtäisi kysymystä eteenpäin. Jäljelle jää sama vaatimattomampi perustajan tehtävä, ja tässä mielessä ehdokkaat tasapäistyvät.
Erot eivät silti katoa. Jumala on perinteisessä teismissä välttämätön, ei-fysikaalinen ja usein itsensä selittävä olento, ja teistisessä metafysiikassa on valmis malli sille, miten se voisi perustaa hyvin laajan totuuksien kirjon: esimerkiksi matemaattiset ja modaaliset totuudet on ajateltu Jumalan intellektin tai luonnon varaan. Jumala olisi siis perustajana ”kattavampi” ehdokas. Toisaalta juuri välttämättömyys ja itseselittävyys ovat niitä ominaisuuksia, joilla Jumalaa on perinteisesti tarjottu vastaukseksi itse peruskysymykseen – ja tämän roolin Brennerin kehys nimenomaan epää.
Alkusingulariteetti taas on fysikaalinen ja ilmeisen kontingentti olio: aika-avaruuden, energian ja luonnonlakien alkupiste, joka itse huutaa selitystä – miksi ylipäätään oli singulariteetti ja sitä hallitsevat lait? Se törmää täsmälleen samaan ansaan, joka edellä osoitettiin Kraussin kvanttityhjiöargumentissa: fyysikon lähtöpiste on jo runsaasti ”jotakin”. Perustajana se olisi myös suppeampi. On luontevaa ajatella sen perustavan fysikaaliset totuusehdot, luonnonlait ikään kuin sen taipumuksina, mutta vaikeampi nähdä, miten se perustaisi vaikkapa matemaattiset totuudet. Niiden perustamiseen kenties tarvitaankin listan kolmatta ehdokasta: äärellisiä mieliä, kuten ihmisiä.
Ajatus ei ole niin eriskummallinen kuin miltä se ensi kuulemalta kuulostaa. Kuten edellä todettiin, mielet voisivat perustaa matemaattiset totuudet ajattelun ja käsitteellisten käytäntöjen – vaikkapa laskemisen ja käsitteenmuodostuksen – nojalla, ja matematiikan filosofiassa konstruktivistit ovat pitkään esittäneet samansuuntaisesti, että matemaattinen totuus on tavalla tai toisella ajattelevan mielen toiminnan varassa. Samalla esimerkki paljastaa, ettei perustajan tehtävää tarvitse sälyttää yhdelle ainoalle oliolle. Fysikalistisessa kuvassa alkusingulariteetti ja siitä aikanaan kehittyneet äärelliset mielet voisivat jakaa työn: singulariteetti perustaisi fysikaaliset totuudet, mielet matemaattiset. Työnjaon hinta on, että lähteitä on yhden sijasta kaksi, jolloin yksinkertaisuusetu tyhjään maailmaan nähden kaventuu – mutta ei katoa, sillä kaksikin perustaa on yhä verrattomasti vähemmän kuin loputon joukko irrallisia, kukin omillaan päteviä totuuksia.
Kokoavasti voidaan todeta, että kolme ehdokasta eroavat toisistaan kahdessa suhteessa. Perinteisessä keskustelussa Jumalalla ja alkusingulariteetilla on eri status – välttämätön vastaan kontingentti, metafyysinen vastaan fysikaalinen selityspiste – kun taas äärellisiä mieliä ei ole perinteisesti edes tarjottu olemassaolon selittäjiksi. Statuseroon kytkeytyy myös tieteen kannalta ratkaiseva jakolinja: Jumala on olemassaolon perustana yliluonnollinen eikä sellaisena kuulu tieteellisten, naturalististen selitysten joukkoon, kun taas alkusingulariteetti ja äärelliset mielet ovat luonnon omia olioita. Jos siis tieteellinen maailmankuva ylipäätään tarjoaa perustajaehdokkaita, ne ovat juuri nämä kaksi – ja edellä kuvattu työnjako on nimenomaan naturalistin tapa kattaa totuuksien kirjo ilman Jumalaa. Perustajaehdokkaina taas kolmikon ”kantokyky” on erilainen: Jumala kattaisi totuuksien kirjon laajimmin, alkusingulariteetti lähinnä fysikaaliset totuudet ja äärelliset mielet matemaattiset ja käsitteelliset totuudet. Brennerin kysymyksenasettelussa näitä eroja painavampi on kuitenkin ehdokkaiden yhteinen piirre, oliomaisuus: yksikään kolmesta ei voi olla perimmäinen selittäjä, vaan kullekin jää perustajan vaatimattomampi tehtävä – yksin tai työnjaon osapuolena.
Tarvitsevatko totuudet perustan?
Vielä yksi kysymys ansaitsee huomion: jos epäontologiset totuudet pätisivät tyhjässäkin maailmassa ilman mitään perustaa, mitä olemassa oleva asia oikeastaan lisäisi niihin? Eihän totuus tule tällaisesta perustasta yhtään todemmaksi.
Ei tulekaan – ja juuri tämä on tärkeää huomata. Brennerin ajatus ei ole, että totuudet tarvitsisivat perustan päteäkseen. Perustaton totuus on täysin mahdollinen: se vain pätee, ilman syytä. Perusta ei siis ole totuuksien tarve vaan vertailun väline. Evoluutiovertaus valaisee tätäkin. Jokainen yksittäinen samankaltaisuus eri lajien välillä voisi periaatteessa olla pelkkä yhteensattuma, eikä mikään loogisesti pakota selittämään sitä. Silti teoria, joka johtaa samankaltaisuudet yhteisestä kantamuodosta, on yksinkertaisempi – yksi lähde korvaa joukon irrallisia sattumia – ja juuri siksi sitä voidaan pitää parempana, vaikka sattumat eivät mahdottomia olisikaan.
Sama koskee maailmojen vertailua. Tyhjässä maailmassa jokainen epäontologinen totuus olisi oma irrallinen tosiasiansa. Maailmassa, jossa jotakin on, ne voisivat palautua yhteen lähteeseen. Kumpikin maailma on mahdollinen, mutta jälkimmäinen on rakenteeltaan taloudellisempi – ja juuri tämä ero, ei totuuksien puute tai tarve, kallistaa Brennerin vaa’an olemassaolon puoleen.
Samalla tässä on argumentin haavoittuvin kohta. Yksinkertaisuutta on totuttu pitämään teorioiden hyveenä: kilpailevista selityksistä valitaan yksinkertaisin. Brenner soveltaa sitä kuitenkin todellisuuteen itseensä, ikään kuin maailmalla olisi taipumus olla yksinkertainen. Miksi todellisuuden pitäisi noudattaa teoreettisen taloudellisuuden periaatetta? Kysymys jää avoimeksi, ja se on hyvä pitää mielessä arvioitaessa, kuinka paljon painoa yksinkertaisuusvertailu lopulta kantaa – varsinkin kun yksinkertaisuus tarkoittaa tässä juuri teorioille ominaista perusteiden taloudellisuutta, ei mitään maailman omaa ominaisuutta.
Tähän voi liittää vielä arkisemman huomion. Maailmassa, jossa jotakin on, epäontologiset totuudet saavat perustan lisäksi myös kontekstin ja sovelluskohteen: matemaattiset totuudet pätevät olemassa olevista asioista, ja ehtolauseet saavat toteutumia. Tämä ei tee totuuksista yhtään todempia – ne pätisivät tyhjässäkin maailmassa – mutta se havainnollistaa, miten oleva ja epäontologiset totuudet kietoutuvat toisiinsa maailmassa, jossa molempia on.
Lopuksi
Brenner pysyy varovaisena: hän ei väitä selitystään todeksi vaan ainoastaan järkeenkäyväksi (plausible). Kirjan ajatuskulku on silti selkeä. Kysymys, jota on ihmetelty Rigvedasta Wittgensteiniin, ei olekaan vastausta vailla oleva mysteeri eikä käsitesekaannus. Siihen voidaan periaatteessa vastata vetoamatta mihinkään olemassa olevaan – ja kenties vanha oletus tyhjyyden yksinkertaisuudesta on ollut alusta asti väärä. Ehkä olevaa on siksi, että olemattomuus olisi mutkikkaampaa – ei sisällöltään, vaan perusteiltaan: tyhjyys jättäisi jälkeensä suuremman joukon totuuksia, jotka pätisivät ilman mitään syytä.
