Tunnettuus on suhteellista. Monet suomalaiset tietävät, että Bengt Holmström sai taloustieteen Nobel-palkinnon. Moni muistaa vielä senkin, että se tapahtui toissa vuonna. Jokunen tietää, että Holmström jakoi palkinnon Harvardin yliopiston professorin Oliver Hartin kanssa. Vain harva muistaa, että palkinto tuli sopimusteorian kehittämisestä. Vielä vähemmän on niitä, jotka tietävät, että Holmström on kehittänyt teorian yritysten kannustepalkkioista. Lakeudellakin on useimmilta jäänyt huomaamatta, että Holmström on kauppatieteiden kunniatohtori Vaasan yliopistossa. Arvo myönnettiin hänelle 30 vuotta sitten yliopiston ensimmäisessä promootiossa.
Holmström kiinnostui kannustepalkkioista proosallisesti paperiteollisuudessa. Hän toimi lyhyen aikaa yrityssuunnittelijana A. Ahlströmillä, mistä lähti Stanfordiin, jossa väitteli taloustieteistä vuonna 1978. Vuodesta 1994 lähtien hän on toiminut professorina MIT:ssa, Bostonin kupeessa.
Holmströmin leipälajissa kannustejärjestelmien tutkimuksessa oletetaan, että ihmiset pyrkivät maksimoimaan oman etunsa. Siksi on tärkeää pohtia, millaisilla kannustimilla erilaiset organisaatiot, kuten ABB tai Vaasan Keskussairaala, saavat johtajansa ja työntekijänsä toimimaan toivotulla tavalla. Juuri sitä Holmström alkoi tutkia Yhdysvalloissa.
Holmström tarkasteli väitöskirjassaan moraalikatoa, joka syntyy, kun työnantajan ja työntekijän edut eivät kohtaa. Ei ole olemassa ”näkymätöntä kättä”, joka itsestään sovittaisi yhteen työnantajan ja työntekijän edut. Johtaja tai työntekijä saattaa haluta maksimipalkan minimimäärällä työtä, kun taas työnantaja odottaa mahdollisimman suurta vastinetta panostukselleen.
Työnantajalla on usein hyvin rajalliset mahdollisuudet valvoa työntekijöidensä toimintaa. Valvontaa yritetään tehdä erilaisilla raportointi-, kellokortti- ja työajanhallintajärjestelmillä. On kuitenkin vaikea arvioida, kuinka paljon esimerkiksi toimitusjohtaja on tekemisillään ja tekemättä jättämisillään vaikuttanut yhtiön osakekurssiin. Tuoreet kansainväliset arviot toimitusjohtajien osuudesta yhtiön suoritukseen vaihtelevat paljon, mutta ovat välistä häkellyttävän alhaisia: jopa vain parin prosentin luokkaa (Eric J. Bolland & Carlos J. Lopes, Decision Making and Business Performance, Elgar 2018, s. 55). Lisäksi amerikkalaiset toimitusjohtajat tienaavat keskimäärin kaksi tai kolme kertaa enemmän kuin eurooppalaiset kollegansa, vaikka ”ei ole näyttöä siitä, että amerikkalaiset toimitusjohtajat tuottavat yhtään enempää voittoa osakkeenomistajilleen” (Gary Wilson, ”How to rein in the imperial CEO”, The Wall Street Journal, 9.7.2008).
Holmström kehitti teorian siitä, miten tällaisissa tilanteissa kannattaa sopia kannustimista. Toimitusjohtajaa tulisi palkita osakekurssin suhteellisen menetyksen perusteella – siis vertailemalla yrityksen kehitystä kilpailijoiden osakekursseihin.
Holmström julkaisi teoriansa alan huippulehdissä (esim. ”Moral hazard and observability”, The Bell Journal of Economics, 1979, vol. 10, no. 1, 74-91). Tulokset saivat huomiota maailmalla, ja kannustepalkkiot tulivat laajasti käyttöön yrityksissä. Tämä osoittaa, että tutkimuksella voi olla suuri vaikutus. Kerrotaan kuitenkin, että lapsipuolen asemaan jäi Holmströmin kuningasajatus: se, että johtajia palkittaisiin osakekurssin suhteellisten menestyksen perusteella.
Hyvä lukija! Voin kuvitella, että vaikka auliisti myönnät olevasi muuta kuin Holmströmin teorian asiantuntija, pyydät nöyrästi saada huomauttaa seuraavaa: Eikö ole ongelmallista olettaa, että ihmiset pyrkivät maksimoimaan oman etunsa? Uskottavampaa olisi väittää, että ihmiset pyrkivät toteuttamaan pyyteitään, mutta voivat olla kiinnostuneita myös muiden hyvinvoinnista. Ainakin naapurin Pertti on sellainen. Sitä paitsi vangin dilemma neuvoo yhteistyöhön muiden kanssa pelkän oman edun ajamisen sijaan. Myös velvollisuudentunto tai vaikkapa tamperelaisten miesten perustunne, häpeä, hillitsee oman edun maksimointia. Ihmisten välillä on totta vie eroja siinä, kuinka häikäilemätön kehtaa olla.
Kaikki tämä ei kuitenkaan välttämättä kumoa oletusta oman edun maksimoinnista, vaan jopa vahvistaa sitä. Oman edun maksimointi ei nimittäin tapahdu rajattomalla lakeudella, vaan rajoja asettavat monet ulkoiset ja sisäiset tekijät. Ulkoisia, tarjolla oleviin resursseihin ja mahdollisuuksiin vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa lainsäädäntö, työehtosopimukset, muiden ihmisten toiminta, Donald Trump, sodat, ilmastonmuutos ja maailmantalouden tilanne. Sisäisiäkin ehtoja riittää, kuten henkilön moraalinen vakaumus, kiinnostuneisuus, kutsumus, velvollisuudentunto, häpeä ja oikeudentunto.
Oikeudentunnon elähdyttämänä moni puolustaa henkeen ja vereen sitä, että tehdystä työstä pitää saada asianmukainen palkka ottaen huomioon muun muassa työmäärä, -aika ja tulokset. SAK ja kumppanit lisäävät: yleissitovaa työehtosopimusta noudattaen. Tällaista ”kullekin ansionsa mukaan” -tyyppistä ajattelua lyö korville Matteuksen vertaus viinitarhan työntekijöistä: kaikki saivat saman palkan riippumatta siitä, kuinka kauan työskentelivät. Ja siitäkös vasta meteli ja moraalikato syntyivät!
Vaikka siis tarkoitus olisi kuinka hyvä tahansa, yleinen tasajako on ansioperusteisen palkitsemislogiikan mukaan säädytön poikkeus. Sitä suuremmalla syyllä kansa huutaa: ”Joku raja sentään”, kun paljastuu, että ansiotonta valtaeliittiä palkitaan ruhtinaallisesti. Holmström on tutkimuksillaan selvittänyt näitä palkitsemisen logiikan rajoja ja mahdollisuuksia.
…
Napakka katsaus Bengt Holmströmin uraan ja saavutuksiin on Mari Heikkilän kirjoituksessa ”Odotettu talousnobelisti”. Se on julkaistu Tiede-lehdessä 10/2017 (s. 66).
