Jokaisella on mielipide journalismista ja pelaamisesta. Erityisen vahvoja mielipiteitä on heillä, jotka eivät ole alalla päivääkään työskennelleet tai koskaan itse pelanneet. Juuri journalistisen tiedonvälityksen pelillistäminen on siis tällaiselle konflikteja viimeiseen asti välttelevälle, sovittelevalle ja vihapuhetta  ennakoivalle, aloittevalle tutkijalle mainio väitöskirjatututkimuksen aihe.

Olen jo graduvaiheen opiskelijana ja sittemmin toimittajana ottanut vastaan melkoisesti (ja melkoista) palautetta ja yrittänyt sitten korjata edes joitakin faktoja suunvuoron saatuani. Valitettavasti faktat harvoin muuttavat kiveenhakattuja mielipiteitä. Tuleva tutkimus ja siitä viestiminen siis kauhistuttavat jo. Kun edellinen tutkimusaiheeni, tuotenimien sukupuolittuneisuus, sai yleisön tulkitsemaan minut hulluksi naiseksi, joka pahoittaa mielensä ihan oudoista asioista, ja jonka takia on syytä teroittaa kirveet, mitä seuraava aiheeni, tiedonvälityksen pelillistäminen aiheuttaakaan? En halua edes kuvitella.

Kuvittelen silti. Todennäköisesti joku loukkaantuu siitä, että haluan tyhmistää ihmisiä entisestään pelaamisella. Pelillisyys on kuitenkin jo läsnä kaikkialla arjessa, eikä journalismi suinkaan ole sen ensimmäinen omaksuja. OIisin enemmän huolissani erilaisista kauppojen bonusjärjestelmistä kuin pelillisyydestä paikkansa pitävän tiedon äärelle motivoimisessa. Haluaisin tutkimuksellani tuoda nykytilannetta paremmin ihmisten tietoisuuteen sen, miten paljon digitaalinen ympäristömme jo on pelillistynyt. Pelillistäminen kun ei ole vielä kovin avointa, mutta etenkin journalismin kontekstissa se voisi sitä olla.

Toimittajasta tutkijaksi epätodennäköistä reittiä

Tohtoriopinnot ja väitöskirjan tekeminen eivät ole koskaan olleet minulle mikään itsestäänselvyys. Hain kuitenkin viime keväänä tohtoriopintoihin, sillä minua kannustettiin siihen niin monella suulla. En silti ollut ollenkaan varma, voisinko päästä mukaan, koska arvelin, että intoa on enemmän kuin taitoa. En ole akateemista sukua vaan vähitellen suomalaisessa koulujärjestelmässä ja yhteiskunnassa eteenpäin edennyt. Tiedostan oikein hyvin, että toisinkin voisi olla.

Tänä syksynä olen aloitellut opintoja ja kehittää tutkijaidentiteettiä. Ja voi mikä urakka se onkaan, kun esikuvia ei ole ollut lähipiirissä juurikaan. Samalla omasta tutkimuksesta pitäisi viestiä uskottavasti, selkeästi, humoristisesti ja vieläpä omaäänisesti. Epäilen kuitenkin, että juuri oma ääni voi tässä tapauksessa olla ongelma.

Miten ihmeessä popularisoida tiedettä, jos iloitsee virallisuudesta ja esikuva esiintyjänä on niinkin kirjava tyyppi kuin Miika Nousiainen? Tekeekö tiedeviestintäni vain hallaa alalle, jos näkemys itsestäni on jotakin Putouksen sketsihahmon ja Pirjo Heikkiän roolien väliltä ja huijaussyndrooma tökkii takaraivossa päivittän? Miten toimia, kun vihanmielinen palaute pelottaa, koska sukupuoli ja ikä ovat sellaisia, että sen todennäköisyys sen saamiseen on edelleen suuri aiheesta riippumatta? Mistä ammentaa omaa ääntä ja persoonallista otetta, kun vapaa-ajalla harrastaa mankelointia eikä Onlyfansia?

Julkisessa työssäni olen jo huomannut, että tiedolla ja faktoilla on kovin vähän väliä. Asiantuntijat ja viestintuojat voi aina ampua, jos terveiset eivät miellytä. Jopa saman julkaisun perusteella voi tulla leimatuksi punaiseksi tai valkoiseksi. Asiallisuus ei ole valttia vaan asiaan keskittyminen ja tieteeseen viittaaminen voidaan tulkita ylimieliseksi – luuleeko tuo nuorehko ja naisehko muka tietävänsä jotakin?

Auta Antti! Dear Eki, oonko ok? Pitääkö olla huolissaan?

Olen tänä syksynä pohtinut, mistä kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin taas ilmaista itseäni. Hankinko puvun ja piipun ja kasvatanko viikset? Vai menenkö vain kyykkyyn ja olen ihan hiljaa? Kokeilenko rakentaa uskottavan asiantuntijabrändin, sillä oikeasti olen korkeakoulutettu, työssäni jopa arvostettu ja tiedän aiheestani paljon ja opin siitä jatkuvasti lisää?

Lukitaan vastaus C ja katsotaan, mihin se riittää. Tästä lähtien kokeilen luottaa itseeni ja postaan myös tiedeaiheista, sillä olen aloittanut väitöskirjan tekemisen työn ohessa. Käsittääkseni tiedemaailmassa ei kukaan ole vielä täysin valmiiksi koskaan tullutkaan. Vaikka saisin taas kiukkusta palautetta siitä, miten tyhmä aiheeni onkaan, voin silti jatkaa sen parissa työskentelemistä. Tiedän nimittäin itse, että en ole valinnut aihetta pahuuden enkä ilkeyden vaan kiinnostuksen vuoksi.

Tähän mennessä suurin oppini yliopistosta on nimittäin ollut se, miten vähän lopulta tiedän. Ja tietämättömyyteen auttaa opiskelu, joten lääke on jo lähellä. Toivottakaa onnea  ja antakaa tukea. Ja armoa. Opiskelen edelleen.

Hanna Hietikko
Väitöskirjatutkija, Viestintätieteet, Vaasan yliopisto