Aloitin tohtorikoulutuksen nelisen vuotta sitten. Opiskeluoikeuden sain jo vuotta aiemmin, mutta ensimmäisen rahoituksen saaminen oli haastavaa. Näihin neljään vuoteen on mahtunut paljon, ja matka on ollut huikea ja ehdottomasti kannattava. Ihan jokaisena hetkenä se ei ole toki siltä tuntunut, eikä tarvinnutkaan tuntua. Nyt se matka lähestyy loppuaan, ja minun matkani tutkijana tuntuu samalla olevan ihan alkumetreillään.

Tällä hetkellä Vaasan yliopistolla on käynnissä haku tohtoriopintoihin ja ajattelen lämmöllä kaikkia niitä, jotka parhaillaan ovat päättäneet tavoitella unelmaansa ja kirjoittavat sitä ensimmäistä tutkimussuunnitelmaansa. Samoin niitä, jotka ovat vielä kahden vaiheilla, että uskaltaisiko sitä. Uskalla vain. Matka opettaa juuri sen, mitä pitääkin, askel kerrallaan. Ensin tarvitsee vain ottaa se ensimmäinen askel ja siitä se lähtee.

Se, että saa tehdä työtään tiedon etsimisen ja ehkä löytämisenkin äärellä tekee kiitolliseksi ja nöyräksi. Olen oppinut paljon. Kliseisesti voisin todeta, että oppini liittyy lähinnä siihen, miten vähän tiedän. Tämä koskee sekä omaa tutkimusaihettani (muusta puhumattakaan) että tieteen tekemistä. Olen oppinut, että totuuden etsiminen ei ole pikajuoksu. Se on maraton. Kun aloitin väitöskirjatutkimustani, en muistaakseni tullut pohtineeksi asiaa sen enempää. Ehkä ajattelin jotenkin siihen suuntaan, että kunhan olen sitten joskus julkaissut vertaisarvioituja artikkeleita ja väitellyt, tutkimukseni on todistettu oikeaksi. Se, mitä se tutkimus sitten olisi, oli vielä alkuvaiheessa pitkälti hämärän peitossa. Luin eilen ensimmäistä tutkimussuunnitelmaani ja totesin, että siitä on läsnä enää himmeä varjo. Se, mitä olen oppinut, on ohjannut tutkimustani ihan eri suuntaan kuin aluksi ajattelin.

Eikä se julkaiseminen tai väitöskään vielä riitä todistamaan tiedon syvän olemuksen löytymistä. Ne ovat vasta ensiaskelia, pääsylippu tieteen keskustelufoorumille, jonne pääsee vasta, kun useat terävät aivot ovat tarkistaneet työn tuloksia, kyseenalaistaneet niitä, antaneet rakentavaa kritiikkiä ja lopulta hyväksyneet. Sen jälkeen tulokset on julkaistu ja vasta siitä – mikäli olen onnekas ja tutkimukseni kiinnostaa muitakin – alkaa se varsinainen yhteistyö ja prosessi. Se maraton.

Olen tehnyt tutkimustani ja olen saanut aikaan tuloksia, joita aion puolustaa väitöksessäni muutaman kuukauden kuluttua. Olen tuonut niitä tuloksia julki myös artikkeleiden muodossa. Milloin se totuus sitten on löydetty? Ehkä ei milloinkaan, ei kokonaisena ja absoluuttisena. Sen sijaan pyrkimys päästä yhä lähemmäksi totuutta tapahtuu ajan mittaan, tiedeyhteisön keskustelussa. Kun joku jatkaa tutkimusta ja huomaa aiemmissa tutkimuksissa jotakin totuutta, tai jotakin epäselvyyttä, tai molempia. Mieluiten molempia. Tekee korjauksia, vie eteenpäin, ja jälleen seuraava jatkaa. Kun löydetään uusia tapoja soveltaa, tehdään tutkimustiedosta hyödyllisempää ja toimivampaa. Vasta sitten, vähitellen, lähestytään todella käsitystä siitä, ollaanko etenemässä kohti totuutta vai erehdytty ihan muuhun suuntaan, jolloin suuntaa korjataan ja jatketaan taas eteenpäin.

Se vie väistämättä aikaa, aina. Ja se on hyvä niin. Se opettaa kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja keskeneräisyyden sietämistä vastapainoksi sille arkielämän nopealle tiedonhalulle. Sille, kun kuulee jotakin, ja pikaisesti hakukoneella tarkistaa, onko kuultu asia totta. Usein se riittää – ei joka asiassa voi eikä tarvitse pureutua syvälle. Samalla on silti hyvä muistaa, että sillä tarkistuksella löytynyt tieto voi sekin olla vielä uutta, vasta matkansa alussa ja vasta odottamassa, löytyykö siitä totuuden jyväsiä. Minun mielestäni tämä on yksi kiehtovimpia asioita tieteessä; se uutuus ja raikkaus ja mahdollisuus löytää ehkä jotakin vähän lisää, jotakin uutta, jotakin yllättävääkin. Sanoa sanasensa siihen keskusteluun ja kuulla, mitä muilla on sanottavanaan.

Onnea matkaan, uudet hakijat, ja tervetuloa mukaan etsimään ja löytämään!

Satu Rantakokko
Tohtoriopiskelija
Viestintätieteet / tekninen viestintä