Blogitekstiä kirjoittaessani Yhdysvalloissa oli juuri ollut presidentinvaalit, jota johtamisdiskurssit ovat voimakkaasti värittäneet. Viime vuosina itse kukin on voinut havaita, kuinka johtamisdiskurssit vallankäytön välineenä ovat leimanneet globaalia keskustelua – niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Niiden kontribuutio merkittäviin muutoksiin niin maailmanpolitiikassa, vallitsevissa käsityksissä kuin käytännöissä on ollut huomattava. Se, jos mikä, osoittaa johtamisdiskurssien vallan nykyaikaisessa yhteiskunnassa ja demokratiassa.

Vallitsevissa johtamisdiskursseissa voidaan nähdä paljon yhtäläisyyksiä 1900-luvun alun johtamisdiskursseihin, jotka ovat määrittäneet pitkälti sen, miten käsitämme ja ymmärrämme johtamisen nykyaikana. Viimeaikaisissa johtamisdiskusseissa onkin nähtävissä monia yhtäläisyyksiä johtamisen oppihistorian kehittymiseen vaikuttaneihin diskursseihin. Vaikka johtamisdiskurssien historia on menneisyyttä, on siinä yllättävän paljon ajankohtaista.

Kuten Allan Nevins on vuonna 1962 kirjoittanut, kautta ihmiskunnan historian, ihmiset ovat rakastaneet hyviä tarinoita. Ennen kaikkea he ovat rakastaneet uskoa hyvät tarinat myös todeksi. Jotta tarina voi miellyttää kuulijaa, sen on sisällettävä jonkin verran totuudenmukaisuutta. Sen on voitettava uskomme. Vastaavanlaisesti menestyvät johtamisdiskurssit, jotka ovat pystyneet tarjoamaan ratkaisuja vallitseviin ongelmiin, ovat historian saatossa voittaneet uskomme. Niiden puutteet on saatettu silloin sivuuttaa.

Huomionarvoista on, että niin historian kuin nykypäivän diskursseihin liittyvät muun muassa aatteet, ideologiat, uskomukset, raha ja valta. Kuten kriittinen johtamistutkimus tunnistaa, lähes kaikki on poliittista. Voidaan nähdä, että falsifioimattomien tosiasioiden sijaan johtamisdiskursseissa korostuvat asiat, joihin joko halutaan uskoa tai ei haluta uskoa. Osaltaan johtamisdiskurssit voidaankin nähdä tarinoina, koska niiden liittymäpinta tieteellisesti todistettuihin faktoihin on ollut hetkittäin silmiinpistävän vähäinen. Niiden omaksumista ja oikeutusta on selittänyt tarve. Historian saatossa johtamisdiskurssit ovat muodostuneet joskus tieteellisinä tarpeellisiksi ja joskus tarpeesta tieteelliseksi.

Vaikka tämän hetken ja 1900-luvun merkittävin johtamisdiskurssi on näyttäytynyt pitkälti Yhdysvalloissa, on sen vaikutus globaali. Yhdysvaltojen suurvalta-asema onkin määrittänyt sen, että Yhdysvalloissa muodostuneita ja omaksuttuja ajatuksia on kopioitu kaikkialla länsimaisessa maailmassa. Kulloisetkin muutokset aikakautensa johtamisparadigmassa – vallitsevissa johtamisdiskursseissa – on omaksuttu maailmanlaajuisesti. Näin on ollut jo 1900-luvun taitteesta alkaen – ja näin on yhä tänä päivänä.  Johtamisdiskurssit, jotka ovat pystyneet tarjoamaan ratkaisun aikakauden yhteiskunnallisiin vaatimuksiin ja ongelmiin, ovat nousseet aikakautensa vallitseviksi johtamisparadigmoiksi.

Yksi merkittävimmistä eroista menneiden ja nykyisten johtamisdiskurssien välillä on kuitenkin se, että niiden kriittinen arviointi on nykyajan tietoyhteiskunnassa helpompaa.

Väitöstutkimukseni asetelma

Nykymuotoinen johtaminen on muodostunut ja kehittynyt reilu satavuotisen historiansa aikana pitkälti Yhdysvalloissa, länsimaisista lähtökohdista ja kunkin aikakauden vallitsevan johtamisdiskurssin kautta. Käsitys johtamisesta on rakentunut siten genealogisesti – joskaan ei lineaarisesti – alkaen aina tieteellisen liikkeenjohdon ja ihmissuhdekoulukunnan paradigmoista. Voidaan nähdä, että juurikin nämä kaksi paradigmaa toimivat vallitsevien johtamiskäsitysten perustavanlaatuisina teorioina.

Niiden vaikutus on nähtävissä muun muassa johtamismuodeissa ja -trendeissä, jotka monistavat näitä paradigmoja palaten niihin aina uudestaan. Virheellisesti näiden paradigmojen ajatuksia esitetään usein jopa uusina ajatuksina. Kaiken kaikkiaan johtamisdiskursseissa näyttäytyy juuri tehokkuuden (vrt. tieteellinen liikkeenjohto) ja ihmissuhteiden (vrt. ihmissuhdekoulukunta) jännite. Niiden painopiste johtamisdiskurssissa on vaihdellut aikakauden vallitsevien ajatusten mukaan.

Väitöskirjatutkimuksen lähtökohtana toimii tutkimukseni Frederick W. Taylorista ja tieteellisestä liikkeenjohdosta (ks. Kajosmaa 2020). Tutkimuksessa osoitettiin, että Taylor paljolti vääristeli ja liioitteli tutkimustuloksia, joita hän suoritti rautaharkkojen lastaamisen parissa ja jotka hän esitteli tieteellisen liikkeenjohdon perustana. Lahjakkaana puhujana hän sai ajatuksensa vallinneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa läpi – joskin hän joutui myös puolustamaan kirjoituksiaan Yhdysvaltain kongressille. Yhtymäpintoja Yhdysvaltojen lähihistoriaan on siis monilta osin. Joka tapauksessa Taylorin rooli uuden johtamisen tieteenalan ja ammatin muodostumisessa oli erittäin merkittävä. Tätä vasten osoitetut huomattavat epäkohdat vaativat johtamisen perustavan tarkempaa tutkimusta.

Toteutettavassa tutkimuksessa tieteellisen liikkeenjohdon paradigmaa seurannut ihmissuhdekoulukunnan paradigma luo viitekehyksen tutkimustyölle ja johtamisen kehittymisen tarkastelulle. Koska molemmat paradigmat ovat nykymuotoisen johtamisen perustavanlaatuisia oppeja, on kriittinen tutkimus aiheellista myös ihmissuhdekoulukunnan osalta. Kuten aikaisemmassa tutkimuksessani osoitettiin, johtamisen tieteenalan perustavanlaatuisia diskursseja ei tulisi pitää niin kyseenalaistamattoman itsestäänselvinä kuin ne valtavirran johtamisteoksissa ajoittain esitetään.

Tutkimuksen päämääränä on täten tutkia, miten ihmissuhdekoulukunnan muodostuminen, omaksuminen ja kontribuutio niin johtamisen tieteenalan kuin johtamisen ammatin kehittymisessä näyttäytyy kriittisen johtamistutkimuksen intressien valossa. Voidaan nähdä, että historiallinen tutkimus vaatii kriittisen näkökulman, vaikka se voidaan kokea epämiellyttäväksi. Koska johtaminen on myös vallankäyttöä, korostaa se kriittisestä lähtökohdista tapahtuvaa tutkimusta.

Johtamisen perustavanlaatuisina teorioina myös johtamisessa vallitsevat ongelmat ovat johdettavissa em. paradigmoihin. Niiden perustassa olevien ongelmien voidaan siten nähdä kertaantuvan vallitseviin johtamiskäsityksiin ja -käytäntöihin. Tästä – ja muista väitöstutkimukseni keskeisistä näkökulmista – jatkan blogissa myöhemmin.

Jesse Kajosmaa
Tohtoriopiskelija
Julkisjohtaminen
Yhteiskuntatieteellinen tohtoriohjelma
Johtamisen yksikkö

*****

Jatko-opiskelija Jesse Kajosmaa on valmistunut hallintotieteiden maisteriksi Vaasan yliopistosta pääaineenaan julkisjohtaminen. ­Hän on aloittanut jatko-opinnot Vaasan yliopistossa syksyllä profiloituen kriittiseen johtamistutkimukseen (eng. Critical Management Studies). Kajosmaa tutkii johtamisen oppihistoriallista kehittymistä ja johtamisdiskursseja kriittisen johtamistutkimuksen viitekehyksessä tarkastellen ihmissuhdekoulukunnan muodostumisesta, omaksumisesta ja kontribuutiota sekä johtamisen tieteenalan että johtamisen ammatin kehittymisessä.

Lue myös Jesse Kajosmaan pro gradu -tutkielma: Frederick W. Taylor ja tieteellisen liikkeenjohdon tarina: Kriittinen johtamistutkimus taylorismin muodostumisesta, omaksumisesta ja kontribuutiosta sekä johtamisen että johtamisen tieteenalan kehittymiseen (2020).