Klassisessa asetelmassa keinotekoinen kaupunki edustaa paheita ja välteltäviä asioita siinä missä luonnollisena esitettävä maaseutu edustaa puhtautta ja terveyttä, mutta onko tässä mitään perää?
Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) kertoo viettäneensä elämänsä onnellisimmat hetkensä Sveitsissä Biennenjärvellä sijaitsevalla Saint-Pierren saarella. Työstä muistuttavien ikävien paperipinojen ja hyödyttömien kirjakasojen sijaan hän kertoi täyttäneen huoneensa kukilla ja heinillä: ”Oikaisin pitkäkseni veneen pohjalle, katselin taivaalle ja toisinaan annoin veneen ajelehtia tuntikausia veden mukana, samalla kun uppouduin tuhansiin päämäärättömiin mutta hurmaaviin haaveisiin”.
Kyselytutkimuksien perusteella ihmiset kokevat kasvit, puistot ja vehreät näkymät rauhoittavina. Kehossa tapahtuvia fysiologisia muutoksia on myös mitattu. Lyhytkin oleskelu metsässä kohottaa mielialaa ja laskee verenpainetta. Sairaala-alueiden puistot ja puutarhat lieventävät stressiä ja edistävät parantumista. Uunituoreessa (16.8.) hallintotieteen lisensiaatin tutkielmassa todetaan, että vihreän hoivan (green care) koko potentiaalia ei ole hyödynnetty osana julkista terveydenhuoltoa.
Miten luonnon ja ihmisen välistä vuorovaikutusta sitten saattaisikaan kuvata?
Bruno Latourin ja Michel Callonin toimijaverkkoteoriassa luonto ja kulttuuri muodostavat lukuisista osallisuuksista koostuvan ykseyden. Toimijoita ovat siis muutkin asiat kuin ihmiset ja organisaatiot. Esimerkiksi maanviljely on erilaisten välineiden ja koneiden teknologiaa, luontoa, työtä, suunnittelua, lannoitekemiaa, sääilmiöitä, tuholaisia, maauskoa ja kaupankäyntiä.
Luonto ei ole siten ulkopuolella, vaan yhteiskunnallisen ja kulttuurisen merkityksenannon elimellinen osa; alati kiemurteleva rihmastomainen, eri toimijuuksista rakentuva kompleksinen verkostosuhteisto. Tässä mielessä ampiaiset ja hyttysetkin ovat toimijoita vieraillessaan terassille katetussa illallispöydässä. Toimijoita ovat viruksetkin, jotka saattavat laittaa koko yhteiskunnan hälytystilaan.
Kirjastoissa istuskelee toisinaan niin kutsuttuja lukukoiria. Ne eivät korjaa virheitä, eivät viesti pettymystä tai suuttumusta mikroilmeillään. Lukukoira näyttää todellakin kuuntelevan lukevaa lasta, kallistaa kenties vain hieman päätänsä ja roikottaa kieltänsä. Lapsi tuntee ja aistii eläimen turvallisen läsnäolon. Akvaarioilla on tunnetusti rauhoittava vaikutus, eikä liene sattuman kauppaa, että niitä näkee hammaslääkäreiden vastaanottotiloissa.
Lemmikkieläimen ja ihmisen välinen suhde on monelle tärkeä, joillekin jopa tärkeämpi kuin ihmissuhteet. Koira ei tietenkään keskustele päivän politiikasta. Se on pyyteetön vieressäkulkija, huolenpidon ja kiintymyksen kohde. Lemmikki- ja harraste-eläimien kanssa toimitaan aidon vuorovaikutteisesti, ne otetaan perheenjäseniksi ja niiden kanssa vietetään huomattavan paljon aikaa.
Ihmisyys on yliarvostettua suhteessa kaikkeen meitä ympäröivän arvostukseen. Kas, tuossa tiellä makaa kivi! Sekin on osa ”olohuonettani”, sillä vain minä ja kaikki kieltä käyttävät kanssakulkijani antavat sille moninaisia merkityksiä, tällä ainutlaatuisella sinisellä planeetalla, joka on ihmiskunnan koti.
