Harjaantumattomalle kaksiulotteisen kartan vertaaminen kolmiulotteiseen maastoon on yllättävän haastava tehtävä. Nykyisin apuna ovat paikannusteknologiat. Käytämme mobiililaitteita ikään kuin vapautuaksemme paikkamaailman kahleista, mutta samojen laitteiden avulla löydämme tarkasti sinne, minne olemme matkalla.
Aika on liian usein unohdettu neljäs ulottuvuus.
Tavallaan aikakin on tilaulottuvuus, koska tila ja aika muodostavat ilmeistäkin ilmeisemmän kohtalonyhteyden. Aika on tärkeä siksikin, koska Einstein osoitti sen suhteellisuuden ja oudon käyttäytymisen suurissa nopeuksissa ja painovoimakentässä.
Kun kuljemme metsässä sammaleen tuoksua hengittäen ajan kulua ei välttämättä edes huomaa. Aistit täyttävät kokemuksellisen eksistentiaalisen ajan. Sen sijaan mitattava sopimuksellinen aika on kehys, jonka tahdistamana yhteiskunta tanssahtelee. Kello rytmittää elämää, mutta samalla se lahjomattomasti mittaa, millaisien mittakaavojen puitteissa toimiminen on järkevää.
Ennen kansainvälisten aikavyöhykkeiden muodostamista 1880-luvulla kylät ja kaupungit elivät omaa koordinoimatonta paikallisaikaansa. Matkustamisen yleistyessä tämä ei ollut erityisen käytännöllistä esimerkiksi juna-aikatauluja laadittaessa.
Paikat kytkeytyvät toisiin paikkoihin, kyliin ja kaupunkeihin. Yhdistyvyys näyttäytyy erilaisten teknologioiden historiallisena sarjana: aluksi kuljettiin hevosilla ja purjealuksilla. Vähän myöhemmin rautateitse, sitten lentokoneella ja lopulta valonnopeudella bittien muodossa.
Liikenneväylät, energiaverkko, tietoliikenneyhteydet, vesi- ja viemäriverkosto muodostavat teknisen perustan, jonka liitoksissa yhdyskunnat kehittävät erityisyyttään houkuttelevina alueina sekä globaaleina toimijoina. Infrastruktuuri määrittää paikkoja osana laajempia toimija‑, tuotanto- ja suhdeverkostoja. Mikäli infran annetaan rapautua, se lisää kitkaa, eristyneisyyden tuntua sekä heikentää saavutettavuutta.
Sisäinen insinööri on saanut tässä tekstissä liikaa näppäimistöaikaa, joten päästämme lopuksi vauhtiin malttamattomana odottavan humanistin.
Maan kattavan tieverkon rakentamisen aikoihin 1930-1960 luvuilla tuskin osattiin ennustaa, kuinka silloinen tiestö liittyisi tulevaisuudessa postin, rahtiliikenteen tai logistiikkayritysten palvelujärjestelmiin ja tietoliikenneverkkoon 2020-luvulla. Laajakaista risteytyy aktiivisesti muiden palvelujärjestelmien sekä muiden verkostojen kanssa.
Bittien vallankumous tekee paikoista ja eri infratasoista toisiinsa kytkeytyviä. Paul Virilio kirjoitti enteellisesti jo 1990-luvun puolivälissä, että olemme saapumassa teletopian (kreik. topos = paikka) aikakaudelle, missä kaikki todellakin saapuu ilman, että varsinaisesti täytyisi lähteä mihinkään. Virilion mukaan osana tätä kehitystä etäisyyksien tyrannia luovuttaa vähitellen sijaa reaaliajan tyrannialle.
Totta vie, mitattava digiaika saa meidät ahdistumaan tiivistämällä tässä olemisen heterotopiaa; sillä paradoksaalisesti nykyihminen on yhtä aikaa tässä mutta toisaalla.
Kulttuurin historiallisuus ei ole yksiselitteisesti mitattavissa. Onneksi paikat myös hidastavat aikaa säilömällä sitä fyysisten symbolien muodossa. Vaikka aika ajaisikin ohi nopeiden kulku- ja kuituväylien muodossa sivuuttamalla uinuvia kaupunkeja ja kyliä, ihmisten valmistamat rakennukset, muistomerkit, sillat ja kirkot vastustavat herkeämättä aikaa, ne seisovat etuvartiossa muistuttamassa eri aikakausille ominaisista ja tärkeistä asioista.
Paikat eivät ole muuttumattomia muualla kuin käyttäjiensä muistoissa, nostalgisessa ajassa. Elämän kiertokulussa paikan tapahtumallisuus uusii itseään säilömällä ja kerrostamalla mennyttä aikaa muodostaen samalla henkisesti ja kulttuurisesti tärkeitä risteysasemia, joiden varaan uudet toiminnot ja tulevaisuus rakentuvat.