Varsinainen ongelma on politiikan ulkopuolelle jäävien hallinnollisten asioiden asiantuntijoiden saatavuus, heidän riittävä perehtyneisyys toimialaansa ja kansalaisten rooli hyvän hallinnon valvojana. Pragmaattisen filosofian edustaja John Dewey (1859-1952) ei käytä sanaa ’julkishallinto’, mutta sen sijaan hän kirjoittaa teoista, jotka tulevat havaituksi ja vaikuttavat muihin ihmisiin. Yksityiseltä näyttävä toiminta ei useinkaan ole vain yksityistä, jolloin syntyy jatkuvasti tarvetta julkisten asioiden hallinnalle.

Klassikkoteoksessaan Julkinen toiminta ja sen ongelmat (The Public and Its Problems) Dewey kirjoittaa, että valtiota itsessään tulee tarkkailla, tutkia ja määritellä. Juuri kun valtion muoto on kiteytymässä, se luodaan uudestaan, koska muutoin valtion rakenteet saattavat muodostua esteiksi kehitykselle. Hallinnon siis tulee jatkuvasti kyseenalaistaa itsensä, jotta se voisi toimia tarkoituksenmukaisesti kansalaistensa hyväksi.

On toimia, jotka tulisi jättää yksityisen aloitteellisuuden varaan ja sitten on toimia, joita valtion tulee säännellä; ne voidaan erottaa toisistaan kokeilemalla (s. 108). Tämän käsityksen mukaan toimivaa julkista hallintoa kehitetään panostamalla kokeilukulttuuriin.

Deweyn mukaan valtion onnistumisen mitta on siinä, missä määrin se vapauttaa yksilöt voimia tuhlaavasta negatiivisesta kamppailusta sekä rohkaisee heitä ryhtymään erilaisiin hankkeisiin (s. 116). Kuulostaa likipitäen nykyhallitukselta, joka pyrkii ohentamaan julkishallinnon byrokratiaa luoden samalla edellytyksiä vaikuttaville teoille ja hankkeille.

Kirjan keskiössä on sangen kimurantti niin kutsuttu ’julkiso’ (public), jolla Dewey tarkoittaa luontaisista tarpeista syntyviä asiakokonaisuuksia ja niistä julkisesti keskustelevia kansalaisia. Julkisoja tarvitaan esimerkiksi muiden toiminnan aiheuttamien ei-toivottavien vaikutuksien säätelemiseksi. Organisoituina niiden toiminta edellyttää sääntöjä, hallintoa ja lakeja. Toiset julkisoista ovat hyvin kapea-alaisia, toiset ovat selvästi laajempia, kuten valtio, jolla on historialliset ja maantieteelliset rajat. Työnjako sekä ympäristöllisyyden tuottamat tarpeet määrittelevät erilaisia julkisoja.

Erilaisista eduista huolehtiminen edellyttää julkisoilta erityyppistä poliittista käyttäytymistä (s. 87). Julkisoja on useita ja ne kietoutuvat yhteen, niillä on epäsuoria seuraamuksia ja ne risteytyvät keskenään (s. 189). Verkostomaisen hallinnon ja verkostojohtamisen sekä hybridiorganisaatioiden aikakaudella nämä näkemykset on helppo allekirjoittaa.

Teknologiat, kuten höyry- ja sähkövoima luovat suuremman yhteiskunnan, mutta se ei ole varsinaisesti yhteisö (vrt. nk. Big Society -keskustelu 2010-luvulla Iso-Britanniassa). Suuren yhteiskunnan kehityskaaret jäävät paikallisuuksien jäsenille usein tuntemattomiksi (s. 146-182). John Dewey pohtii ylipaikallisten yhteenliittymien sisältöjä, jotka haastavat paikallisia merkityksiä. Paikallinen on perimmäinen universaali ja siten kiinnike ja lähtökohta kaikelle (s 275). Samalla Dewey näkee lisääntyvän liikkuvuuden mahdollisuutena, sillä se saattaa värikylläistää ja rikastaa paikallista elämää, joka koostuu monenlaisista vaikutteista (s. 276).

Teknologia esitetään Deweyn tekstissä julkisoa laajentavana ja muuntelevana välineenä. Hän varoittaa tilanteesta, missä ”välineestä tulee herra ja se alkaa kohtalokkaasti käyttäytyä kuin sillä olisi oma tahto – ei siksi, että sillä olisi, vaan koska ihmisellä ei ole.” (s. 231). Tärkeä huomio aikakaudella, jolloin algoritmit ohjaavat erilaisia järjestelmiä ja tekevät jopa päätöksiä. Demokratia ja inkluusio ovat tärkeitä, koska ”Hallinto on olemassa palvellakseen yhteisöään, eikä tähän päästä, ellei yhteisö itse ole mukana valitsemassa vallanpitäjiä ja määrittelemässä heidän politiikkaansa.” (s. 200).

Dewey, John (alkup. 1927/2006). Julkinen toiminta ja sen ongelmat. (Suom. Mika Renvall). Vastapaino, Tampere. 268 s.