Uusiin ihmisiin tutustuttaessa vaihdetaan ajatuksia juurista ja kasvukokemuksista. Lähes 150 vuoden ajan on ajateltu, että kansamme muodostuu alueellisista heimoista. Topeliaanisten stereotypiat elävät yhä vahvasti alueiden arjessa ja epämuodollisissa keskusteluissa. Muun muassa Elis Lagerblad kirjoittaa meistä suomalaisista vuoden 1899 Maantiedon oppikirjassaan seuraavasti:
”Suomalais-ugrilaiset kansat kuuluvat mongolialaiseen rotuun, mutta hämäläisissä ja karjalaisissa on myöskin germaanilaista ja slaavilaista sekoitusta […] Hämäläinen on luonteeltaan hiljainen ja totinen, hidasajatuksinen ja itsepäinen; hidas alkamaan, mutta kestävä jatkamaan työtään […] Karjalainen on vilkas, avosydäminen ja puhelias. Hän on toimeliaampi, mutta vähemmän kestävä sekä ylellisyyteen taipuvainen […] Lappalaiset ovat luonteeltaan hitaita, raskasmielisiä ja nyreitä. Kuitenkin he ovat muukalaisia kohtaan vieraanvaraisia ja perheessä vallitsee mitä parhain sopusointu.”
Rodulliset fyysistä olemusta ja käyttäytymistä alleviivaavat kuvaukset tuntuvat oudoilta, kun niitä verrataan nykyisiin poliittisesti korrekteihin tapoihin kirjoittaa kansoista ja kansanosista.
Maakuntia ja kuntia toki esitetään yhäkin alueellisten heimojen elinpiireinä. Kuntavaalien jälkeisissä tunnelmissa nähdään, että määrätyt poliittisen voimasuhteen pitävät yllättävänkin vahvasti pintansa. RKP rulettaa Vaasassa ja Keskustapuolue Kokkolassa.
Yleisradio paikallistaa lähetyksensä ja uutistarjontansa. Vain noin 100 kilometrin siirtyminen johonkin toiseen suuntaan lähtösijainnista vie usein toiseen maakuntaan – uuteen paikalliseen todellisuuteen – missä äänessä ovat toiset kuntapäättäjät, paikalliset julkkikset ja maakunnalliset vaikuttajat. Siirtymän myötä murre todennäköisesti vaihtuu ja sanojen merkitys saattaa muuttua. Stadissa raitiovaunu on spora, Mansessa jää nähtäväksi, minkälaisen lempinimen se lopulta saa kansan suussa.
Globalisaatiosta on kirjoitettu jo 1970-luvulta lähtien, mutta ihmiset asettuvat ja sovittavat elämänsä edelleen ymmärrettäviin elinpiireihin. Aikoina, jolloin matkailu oli luksusta eikä arkea, muista kulttuureista ja suurkaupungeista luettiin lähinnä koulukirjoista ja lehdistä. Tiedon puutetta ja omakohtaisia kokemuksia korvattiin laittamalla teksteihin sopivasti värikynää. Stereotypiat luovat kiinnostavia kontrasteja. Matkailun ja siirtolaisuuden viehätys perustuu pitkälti toiseudun uteliaaseen kohtaamiseen.
Hanna Favorin kertoo Maantieteen oppikirjassaan vuodelta 1923, että ”Lontoo on oikeastaan ryhmä eri-ikäisiä ja erinäköisiä kaupunkeja. Se on ikään kuin suunnattoman suuri mehiläispesä täynnä vilkkainta toimintaa [… Manchesterissa] Kun astut johonkin suureen tehtaaseen, kohtaa korvasi höyrykoneen puhkina ja mäntäin jyskyvä käynti. ”
Historian mietiskelevä kohtaaminen osoittaa, että paikallisuuden taikapiiri muodostaa identiteettirakenteita ylläpitävän voiman. Se näyttää kestävän niin aikaa, vaihtuvia hallitsijoita, mielivaltaisia instituutioita, sotia kuin megatrendejäkin. Veljeskansamme Viro on tästä vallan oivallinen esimerkki.
Maamme hallintoa avauskappaleessa esitelty Lagerblad kuvaa näin: ”Suomen suurruhtinaskunta on valtio, jolla on sisällinen itsehallinto, mutta joka on erottamattomasti yhdistetty Venäjän keisarikuntaan. Venäjän keisari on samalla Suomen suurruhtinas […] Paikallista hallintoa varten on maamme jaettu 8:aan lääniin, joita hallitsee kutakin kuvernööri; kirkollista hallintoa varten 4:ään hiippakuntaan, kutakin johtaa piispa.”
Populäärikulttuurin myötä katsomme samoja elokuvia ja kuuntelemme samoja bändejä. Liikkuvuuteen perustuvassa maailmassa aikaa vietetään useammilla paikkakunnilla. Työn perässä muutetaan ulkomaille ja harrastukset johdattelevat etsimään elämyksiä mitä eksoottisimpiin ympäristöihin. Tätä taustaa vasten alueellisiin heimoihin perustuva ajattelu vaikuttaa koko lailla pölyttyneeltä.
Onko paikallisuuden taikapiiri murtumassa? Vaikuttaa pikemminkin siltä, että lisääntyvä kulttuurinen ja sosiaalinen vaihdanta yllättäen vahvistaa paikallisen taikapiirin identiteettirakenteita – mikäli tälle kehitykselle vain osataan ja ymmärretään antaa mahdollisuus.
Kiintoisaa pohdintaa. Kiitos siitä. Minulle tämä paikallisuuden teema on henkilökohtaisesti vaikea. Varsinkin tuo osa sitä mihin runollisesti viittaat paikallisen taikapiirin identiteettirakenteina. Tämä ehkä siksi, että olen samalla kertaa osana paikkaa missä satun asumaan ja elämään, ja haluan säilyttää silti siihen nähden jonkinlaisen ulkopuolisuuden. Siis olen ja en ole vaasalainen samalla kertaa. Termi junantuoma on tästä hyvä, vaikkakin tulin ensimmäistä kertaa tänne autolla, koska kamat oli jo mukana. En siis ollut käynyt kaupungissa ennen kuin tulin muuttokuorman kera. Kerralla syvään päähän siis. En hukkunut, mutta en ole vieläkään vaasalainen kaikilta osin vaikka aikaa tuosta on kulunut aika tavalla. En voi olla.
Kiitos Esa kommentista jälleen kerran! Jäinkin tuota mainitsemaasi seikkaa pohtimaan, sillä olen itsekin junantuoma espoolainen. Kun ikää kartuu, jonkinlainen vetovoima näyttäisi lisääntyvän nuoruuden kasvuympäristöä kohtaan. Toisaalta meitä junan/lentokoneen/autontuomia taitaa olla aikamoinen joukko eri paikkakunnilla, varsinkin pääkaupunkiseudulla. Työuran jälkeinen paluumuutto ’kotiseudulle’ on ilmiönä myös todellinen. Samaan aikaan esimerkiksi ratayhteydet ovat nopeutuneet ja mukavoituneet vuosien varrella siinä määrin, että pyörähdys vaikkapa pääkaupunkiseudulla on jokseenkin vaivatonta. Mitä paremmat liikenne ja tietoliikenneyhteydet, sitä enemmän asuinpaikan valintaan vaikuttavat asuntojen korkeat hinnat ja palvelujen ruuhkaisuus (työntövoima) sekä ympäristön turvallisuus, puhtaus ja harrastusmahdollisuudet (vetovoima). Mutta niin… Tuo paikallisuuden taikapiiri onkin sitten hankalasti mitattavissa oleva asia. Tuttuus, kasvukokemukset, kaverit, perhe, toimintakulttuuri ja tunnelma (emootiot) kaiketi siellä ovat vahvasti taustalla.
Olet jossain paikassa kunnolla kiinni kun muistat siitä senkin mitä ei enää näy. Tässä mielessä olen vaasalaistunut vanhentumisen myötä, mutta silti en pysty samaan mihin pystyvät ikänsä tässä kaupungissa asuneet. He käyttävät monista paikoista usein nimeä, jota ulkopuolinen ei ymmärrä, koska se viittaa johonkin jota ei ole näkynyt kymmeniin vuosiin.
Mikkeli on se paikka, josta tänne tulin. Sekään ei valitettavasti ole minulle ongelmaton paikka, sillä olen ennen Vaasaan ajautumista asunut monessa muussakin paikassa. Niitä yhdistää aika tavalla puunjalostusteollisuus, koska isä oli alalla. Olen siis oikeastaa monipaikkainen. Paikallisuus on minulle siksi väistämättä erilaista kuin vain tätä todellisuutta nähneille se on.