Erään maailmanlaajuisen virusepidemian ajateltiin aikanaan olevan vain hetkellinen riesa. Toisin kuitenkin kävi. Riesa tuli jäädäkseen. Viruksen uudet variantit olivat joko herkemmin leviäviä tai hankalampia oireita aiheuttavia tai sitten kumpiakin. Ihmiset turhautuivat, mistä seurasi uusia ennalta-arvaamattomia ongelmia.

Epidemian aiheuttamien hankaluuksien myötä monien arvot kirkastuivat.

Ympäri maailmaa huomattiin, että metropolit olivat vaarallisia paikkoja asua ja elää. Ilmansaasteet ja stressi lyhensivät kansalaisten elinajanodotetta. Liikenteessä hukkaantui kallista ja tuottavaa aikaa. Arjen joustava pyörittäminen edellytti paradoksaalisesti kasvavaa ajankäyttöä itse arjen suunnittelulle, eikä kuntoa ja moraalia ylläpitäville harrastuksille jäänyt aikaa laisinkaan.

Olipa kerran yhteiskunta, joka ei pitänyt itsestään kovaa meteliä. Siellä kaupungit olivat keskimääräistä pienempiä. Ruuhkattomat väylät johtivat nopeasti luonnon ääreen ja kakkosasunnoille. Sovituista tapaamisista pidettiin kiinni minuutin tarkkuudella. Astiat kuivattiin niille varatussa erillisessä kaapissa.

Kyseinen yhteiskunta selviytyi erityisen hyvin epidemioista. Lieneekö syynä se, että väki oli muutenkin harvasanaista, eikä ylenmääräistä sosiaalista tai fyysistä läheisyyttä juuri harjoitettu.

Metsiä, vesistöjä ja loputtomasti tilaa, hiljaisuuttakin siellä oli tarjota niille, jotka sitä kaipasivat. Viisaasti oli aikanaan päätetty rakentaa valokuituyhteyksiä jopa perähikiälle saakka. Tämä ei rakentamisajankohtana näyttänyt viisaalta ratkaisulta laisinkaan.

Tiestön ylläpitoon oli vuosikymmenien varrella satsattu ja satamia ja laivaväyliäkin ruopattu ahkerasti. Niin, ja uusia raideyhteyksiä oli tietenkin perustettu.

Yksi asia johtaa toiseen ja kolmanteen. Tiestöä ei oltukaan kivetty vain hyvillä aikomuksilla vaan teoilla. Oltiin panostettu tulevaisuuden rakenteisiin, joiden varaan uusi uljas nykyisyys rakentui.

Planeetalla pandemiat seurasivat toisiaan, ilmasto- ja elintasopakolaiset etsivät itsellensä uusia jalansijoja. Aikaisemmin maailmankaupunkeina tunnetut metropolit kuihtuivat. Osa niiden asukkaista suuntasi mystiseen pohjoiseen, jossa oli satsattu retropoli-malliin.

Retropoli-mallissa yhteiskunta perustui kiertotalouteen sekä hajautettuihin omavaraisiin yhdyskuntiin. Valtion hallintomalli oli verkostomainen ja yhdyskuntien asema perustui itsemääräämisoikeuteen.

Liikkuminen yhdyskuntien ulkopuolelle tai vierailu muissa yhdyskunnissa oli kätevää hyvien liikenneyhteyksien ansiosta. Tuottava työ ja palvelut liki kylien kaltaisissa idylisissä alueyhteisöissä perustui pitkälti valokuituun, joita täydensivät nopeat langattomat verkot. Tiedon taskusaatavuus oli itsestäänselvyys.

Tartuntataudit ja muut ei-toivotut ilmiöt, kuten huumeet pysyivät aisoissa edistyneiden paikannukseen perustuvien sovelluksien avulla, jotka monitoroivat yhdyskuntien välistä liikennettä ja vaihdantaa.

Vuodet kuluivat ja elämä jatkui huolimatta lukuisista rajoitteista. Epänormaalista tuli normaalia. Ihmiset tottuivat, eivätkä osanneet lopulta muuta kuvitellakaan. Kestävällä tavalla maaseudun ja kaupungin yhdistävästä retropoli-mallista tuli uusi normaali, edistyneen elämänmuodon suunnannäyttäjä. Delegaatiot eri puolilta maailmaa tulivat vierailemaan ja tutustumaan menestykselliseen malliin.

Loppujen lopuksi ihmiset halusivat elää ymmärrettävän kokoisissa yhteisöissä lähellä mustikkametsiä, sinisiä järvenpoukamia ja peltoja. He janosivat äärimmäisen kiireen sävyttämien vuosikymmenien jälkeen elämänlaatua, jota määriteltiin omaehtoisesti sosiaalisten ja teknisten innovaatioiden eturintamassa.

Sen pituinen se.