Syksyn väriloistosta huolimatta, säät vain viilenevät päivä päivältä jo meidänkin leveysasteilla, joten tarjolla on lämpimämpiä tunnelmia tämänkertaisen blogin maisemissa. Johtamisen tutkija Jerry B. Harvey (1935-2015) esitteli 1974 julkaistussa artikkelissaan niin kutsutun Abilenen paradoksin. Lainaan ideaa ja tartun tarinan tarjoamaan analogiaan nimeämällä sen uudestaan Kokkolan paradoksiksi.

Tapahtui nimittäin viime kesänä.

Eräs vaasalainen perhe viettää paahteista kesäpäivää kotinsa takaterassilla dominoa pelaillen. Isä ehdottaa puolihuolimattomasti autoretkeä 120 kilometriä pohjoiseen, Kokkolaan: ”Se saattaisi olla mukavaa vaihtelua ja siellä on kuulemma joku uusi ravintolakin”, isä sanoo ja katsoo lämpömittaria, joka kipuaa jo yli 30 asteen. Pelkkä terassilla makoilu on tukalaa ja liikkuminen rajoittuu jääkaapin kylmien juomien ja varjoa tarjoavan katoksen välillä.

Perheen äiti ei kommentoi ehdotusta mitenkään, tytär sanoo miksipä ei mehua ryystäen, poika istuu kuulokkeet korvillaan ja nostaa peukkua; siihen väliin kyläilemässä oleva mummikin toteaa jotakin siihen suuntaan, että ei välttämättä huono idea alkuunkaan.

Vaikka perhe ei ole organisaatio sanan varsinaisessa merkityksessä, se on kuitenkin ainutlaatuisen tiivis yhteisö. Siksi sopii kysyä, miksi ihmisyhteisöjen ja organisaatioiden johtaminen on niin vaikeaa? Ehkä tehokas johtamisen harjoittaminen vie tilaa pois vuorovaikutukselta. Silloin erimielisyydelle tai poikkeaville näkökulmille on niukasti tilaa, toisinaan sitä tilaa ei ole ollenkaan. On myös niin, että vaikka tilaa olisikin, kaikki eivät sitä suinkaan halua käyttää.

Huonotkin ideat päätyvät toteutukseen, mikäli parempia ideoita ei ole tarjolla tai alkuperäistä ideaa ei lähdetä työstämään toimivampaan suuntaan.

Ideoille tulee antaa mahdollisuus. Ajatus tai hahmo, joka ammutaan heti alas, on menetetty mahdollisuus. Jokainen idea on potentiaalinen reitti johonkin uuteen tai vähintäänkin totutusta poikkeavaan kulmaan katsella asioita.

Lähdetään siis autoilemaan Kokkolaan, koska on päätetty lähteä. Sillä siisti; halki, poikki ja pinoon.

Joskus auktoriteetin sanelemaa suuntaa ei uskalleta kyseenalaistaa. Ehkä isää mielipiteineen pidettiin perheen auktoriteettina. Monet lento-onnettomuudet ilmassa ja haverit merellä ovat johtuneet siitä, että kapteenin ratkaisuista ei käyty minkäänlaista keskustelua. Pääsääntöisesti ihmiset arvostavat toisiansa ja etenkin kokeneempien kollegojensa arviointikykyä. Siksi päätöksillä on ikään kuin oma painovoimansa, ja niiden positiivinenkin haastaminen vaatii rohkeutta.

Mutta voiko kokonainen lauma kulkea väärään suuntaa tietoisena asiasta?

Usein sangen yksinkertaiseltakin näyttävää päätöstä on haasteellista tarkastella yksiulotteisesti. Kuumaan autoon saatettaan päätyä istumaan siksi, että ei ole olemassa varmaa tietopohjaa, jonka perusteella olisi tehty ”rationaalinen” valinta. Ihmiset ovat mieltymyksiltään ja kiinnostuksen kohteiltaan hyvin erilaisia. Ehkä äiti kuuli hetkeä aikaisemmin radiosta, että Kokkolassa sää olisi jopa neljä astetta viileämpää, niinpä mummolla olisi Kokkolassa helpompi olla. Tytär liputtaa kaupungissa sijaitsevan ravintolan puolesta. Ristiriitaista tietoa on liikaa, aivot kuumenevat.

On parempi olla hiljaa ja seurailla, ettei vaikuta tyhmältä tai muutosvastarintaiselta.

Pitkän päivän päätteeksi perhe palaa takaisin Vaasaan samaiselle kotiterassille. Sieltä matka alkoi seitsemän tuntia aikaisemmin. Isän ohimolla kihelmöi hiki ja kiukkukin sieltä kurkistelee. Äiti uskaltautuu sanomaan, että ”en oikeastaan halunnut alun perinkään lähteä koko reissulle”. Tytär yhtyy äidin mielipiteeseen, kuten myös poikakin tekee. Alkuperäisen idean esittäjä isä puuskahtaa: ”Päädyinpä ratin taakse hikoilemaan, koska kaikki muut halusivat lähteä. Ajattelin, että ehkä tämä oli teille kaikille mukavaa vaihtelua”.

Kokkolan paradoksissa kysymys on siitä, että perhe lähtee autoilemaan, vaikka kukaan ei sitä erityisemmin halunnut tehdä. Tai jos tarkkoja ollaan, kysymys on siitä, että melko usein täytyy valita ilman varmaa tietoa tulevaisuudesta. Jokainen valinta on seikkailu, joka auraa tietä asioille, jotka eivät vielä ole tässä ja nyt iholla. Koko lauma voi periaatteessa kulkea ”väärään” suuntaan tai vähintäänkin vastahankaisesti johonkin suuntaan. Niin perheet, yhteisöt kuin organisaatiotkin saattavat tehdä perin juurin kelvottomia valintoja, mikäli he eivät keskustele riittävästi toistensa kanssa.

Kokkola edusti perheenjäsenille toiveiden tynnyriä, utopiaa, joka kenties tarjoaisi vapautuksen helteisen päivän piinasta. Siksi on hyvinkin niin, että odotukset ja toiveet puhaltavat meidät liikkeelle maailmassa, jota määritellään alati uudestaan paradoksaalisten valintojen ristiaallokossa.