Richard Florida kirjoitti vuonna 2002 teoksessaan The rise of the creative class, että niin kutsutun luovan luokan edustajat viihtyvät suvaitsevilla ja monikulttuurisilla alueilla. Tällaisissa kaupungeissa koulutetut nuoret aikuiset toimivat tieteen, kaupan, teknologian ja taiteen aloilla, edustavat muun muassa seksuaalivähemmistöjä, ja luovat samalla ympärilleen positiivista pöhinää.

Myöhemmin Florida päivitti näkemyksiään teoksessaan The new urban crisis (2017). Teesinä oli, että innovaatio- ja teknologiavetoiset kaupungit tuottavat myös lisääntyvää eriarvoisuutta. Kaupunkitilassa tämä näkyy asuinalueiden eriytymisenä ja segregaationa sekä huono-osaisuuden tuottamina lieveilmiöinä.

Mikäli herra Florida intoutuu vielä kirjailemaan lisää, tuleva teos on todennäköisesti nimeltään: The nordic way of resilient urbanism. Sen keskiössä olisivat hyvinvointia muutoskestävyyttä tuottavat yhteen kytkeytyneet kaupunkikokonaisuuden muodostavat alueet ja paikat, jotka ovat mielenkiintoisella tavalla erilaisia, mutta samalla siis tiiviisti osana koko seudun laajempaa kaupungillisuutta.

Osa näistä paikoista voi sijaita kaupungin läheisellä maaseudulla, osa niistä voi olla jopa yrityksiä. Kaupunki ei olisikaan enää käsitteenä vain hallinnollisten rajojensa vanki. Hyvä kaupunki on mielentila ja tahtotila.

Uuden ajan kaupungit perustavat olemassaolonsa korkeaan etiikkaan sekä tutkimustiedon merkityksellisyyteen niin taloudellisen kuin henkisen arvon luojana. Korkeakoulut tutkija- ja opiskelijayhteisöineen ovat kaupunkikehityksen keskeinen voimavara.

Yhä useammat toimijat haluavat olla osana kaupunkia ja kokevat sen siten omakseen. Kaupunkia rakennetaan konkreettisesti kaavoittamalla ja suunnittelemalla siten, että se edistää osallistumista ja vuorovaikutusta. Kaupunkilaiset tekevät kaupunkia yhdessä viranhaltijoiden kanssa.

Osallistumisen kaupunkitilassa rakennukset, yritykset ja julkiset tilat edistävät kohtaamista ja hengailua.

Hyvä kaupunki on sosiaalisesti ja verkottunut sisältäen monitahoisia paikallisuuden keskittymiä. Kaupunkipaikallisuudet muodostavat hyvinvointia edistävät yhteisöllisyyden perusrakenteet. Hyvää kaupunkia ei kehitetä vain valituille väestönosille tai asuinalueille, vaan kaikille asukkaille sekä myös potentiaalisille tuleville asukkaille. Hyvä kaupunki houkuttelee toimimaan ja toimintaan.

Hyvä kaupunki nousee kestävän infrastruktuurin varaan. Liikkumisen tulee olla esteetöntä, jokseenkin vaivatonta, ja totta kai turvallista. Toimiva joukkoliikenne on kaupungin selkäranka ja ylpeyden aihe  ̶ valitettavasti se voi olla myös akilleen kantapää.

Teleoperaattoreiden tukiasemat valokaapeleineen edustavat nyky-infraa parhaimmillaan. Nopeiden yhteyksien siivittämänä kaupungin julkiset palvelut ja kaupalliset tarjonnat liittyvät digitalisaation tuotannolliseen murrokseen.

Hyvä kaupunki on vastuullinen ja pyrkii edistämään asioita, joilla on merkitystä myös globaalissa mittakaavassa. Vähähiilisyys ja resurssitehokkuus ovat osa päätöksentekoa. Päättäjät näyttävät esimerkkiä ja kansalaiset seuraavat mielellään perässä.

Hyvä kaupunki on elävästi viekoitteleva, sen kujat ja kadut kutsuvat kävelemään ja kokemaan. Hyvä kaupunki on sopivasti rosoinen, kaiketi kiusoittelevasti särmikäskin. Mikäli katutasolla ei tapahdu riittävästi, jotakin jää puuttumaan. Kivijalkatason tarjonta, kuten kahvilat, ravintolat sekä vapaasti käveltävät säältä suojassa olevat tilat luovat yhteisen olohuoneen.

Hyvä kaupunki ei ole säiliö, missä ihmiset nukkuvat vain herätäkseen aamulla töihin.