Arjen maantieteen pyörteissä sanaa ’paikka’ käytetään jokseenkin letkeästi. Se voi olla kokonainen manner yhtä hyvin kuin kunta tai tuttu pöytä torikahvilan kulmassa.
Paikat ovat sisäkkäisissä suhteissa toisiinsa nähden kuten venäläiset maatuska-puunuket konsanaan. On universumi, siellä aurinkokunta, jossa planeetta Maa. Erottuupa jo Eurooppa ja Suomikin, ja kun kuvitteellisen makroskoopin kylkiruuvia kierretään myötäpäivään, tarkennutaan Pohjanmaalle ja Vaasaan.
Levoninkadun eräässä kerrostalossa ja sen ylimmässä kerroksessa, pienen asunnon olohuoneen nurkassa on nojatuoli, jossa istuu mies. Hän tuijottaa neuvottomana kämmeniään kuin vieraan kaupungin karttaa.
Radiossa soi Juha Tapio: ”Linnunradalla on tähti / Jota kiertää planeetta / Planeetalla kaupunki / Kaupungissa katu / Jonka varrella on talo / Sen ikkunalla sinä.”
Miehen pään sisällä käynnistyivät semioottiset myllynkivet, joiden rouheessa mittakaavat rypistyvät ja katkeilevat vain järjestyäkseen heti uudelleen.
Mies katsoo ympärillensä asunnossa. Kas, sielläpä on kirja, tuolla teemuki. Esineet paikoillaan, omilla sellaisillaan. Voivat olla toki muillakin paikoilla, mutta aina suhteessa toisiinsa. Esineet muodostavat heideggerilaisia välinekokonaisuusia: vedenkeitin, vettä hanasta, teepussi, teemuki, lusikka, maitoa ja nojatuoli. Laitetaanpa kesän kunniaksi sokeripala.
Kun esine on hukassa tai poissa totutulta paikaltaan, paikkamaailmaan syntyy särö. Mies on lähdössä ulos, mutta ei löydä hattuaan, joten hän palaa takaisin nojatuoliin.
Esineet erottuvat taustastaan, koska ne ovat yhtä paljon käsitteitä kuin esineitä. Havainto ilman käsitettä on hiilenpimeä. Elämä paikkojen keskellä edellyttää kehon sovittamista osaksi mitä moninaisempien esineistöjen muodostamia välinekokonaisuuksia. Ne virittävät intentionaalisuuden kenttiä kutsuen tekemään, ehdottaen ja joskus vain vihjaten.
Miehellä on aikaa pohtia. Paikattomassa maailmassa elävä olento navigoi autopilotilla. Rakennuksista ja puistoistakin tulee digiajan oravanpyörässä taustapaperia. Jokapäiväisyyden lavasteet maastoutuvat visuaalisen kohinan pakkotahtiseen vanaveteen. Tiili, kivi, betoni, kaakeli ja lasi eivät tuoksu, kuten nahkavyö, kuusenkerkkä tai tervattu puuvene.
Yhteiskunnan väliaikainen, mutta merkittävä hidastuminen on avannut aistit uudestaan paikoille. Mökkeily kiinnostaa, puutarhatarvikkeet loppuvat alan myymälöistä. Liikenneympyrän joutomaalla pyrähtelee sinitiainen. Vaellusreiteillä ja ulkoilualueilla on ruuhkia. Kun hyperventiloitu liike pysähtyy, on aikaa tarkkailla ympäristöä; nuuhkia ilmaa, vetelehtiä hypistelemään puiden naavaa.
Haukkaa pala miljöötä, hei sisko! Hengitä maisemaa ja kuuntele, miltä maan hedelmät maistuvat.
Ympäristö ympäröi kokijansa kiertyen rauhoittavasti iholle kuin viileä sammal. Semioottiset myllynkivet kirskahtelevat ja pysähtyvät. Mies riemastuu oivalluksestaan ja hypähtää pystyyn, sillä hän on jälleen löytämässä sijansa nyrjähtäneessä paikkamaailmassa.
Arjen maantieteestä on tullut aistien leikkiä, aamukastetta kuivuneille sieluille.
