Jos kehittymistä ei ajattelisikaan lineaarisesti etenevänä, vaan sekaisen lankavyyhdin kaltaisena toimenpiteiden ja toimijoiden yhtäaikaisuutena. Alueilla olevat toiminnot kehittyvät ja taantuvat yhtä aikaa lattialla pölykoirien kanssa kilpaa pyörivän lankavyyhdin arvaamattomuudessa.

Se mikä on toiselle tyhjää, merkityksetöntä tai hyödytöntä, on jollekin toiselle arvokasta. Kehityksellä ei ole tarkkaa suuntaa – se saattaa tehdä jopa vauhdikkaan u-käännöksen.

Alueiden muuntuessa riittävästi, ne kääntyvät kiinnostaviksi oudolla tavalla. Ihmiset matkustavat katastrofialueille turisteina ja tutustuvat hylättyihin kaupunkeihin. Johanna Vuoksenmaan elokuvassa Nousukausi (2003) Janne ja Katri heittäytyvät työttömiksi extreme-lomalle Helsingin Jakomäkeen. Kun mikään ei riitä, mutta kaikkea on enemmän kuin tarpeeksi, merkityksiä haetaan sieltä, mistä niitä ei ole totuttu hakemaan.

Vastakasvun ideassa (nk. degrowth-ajattelu) tähdätään talouden kutistamiseen. Se ei välttämättä tarkoita kurjistumista, vaan hyvinvoinnin uudelleen määrittelyä. Ei ole mitään ihmeteltävää siinäkään, että hiljaisuus, pimeys, kylmyys tai revontulet on tuotteistettu; paketoitu ja myyty. Poks. ”Joulupukin maa, totta on se, satua ja unta.”

Ripotellaanpa kirjaimien väliin vuodenajan taikapölyä ja laitetaan astetta oudommaksi.

Jonakin päivänä outouden taloudessa maksetaan niille, jotka ylipäätään suostuvat ottamaan tuotteita vastaan. Pankit puolestaan tyrkyttävät valuuttaa heille, jotka luovat – eivät niinkään rahalla – vaan rahalle mielenkiintoisia merkityksiä. Valuutoista itsestään sekä vaihdannan tavoista tulee arvoja kantavia brändejä.

Status tai merkitys syntyy jäsenyyksistä. Antamisen, lahjoittamisen ja vastaanottamisen aktit määrittelevät outouden talouden logiikkaa, jos sellaisen ’logiikasta’ voidaan ylipäätänsä puhua.

Oscar Wilden alkuperäinen ajatus pyörähtää ylösalaisin: siinä missä vanhan koulukunnan aluekehittäjät tiesivät kaiken hinnan, mutta eivät minkään arvoa. Nousevat sukupolvet tunnistavat kaiken arvon, mutta eivät enää minkään hintaa.

Hyrynsalmella sijaitsevan rintamamiestalon arvo kotina ja kulttuurisena symbolina on mittaamaton. Talon asukkaiden ikääntyessä talon tulevaisuus, eikä liioin väistyvien asukkaidenkaan tulevaisuus riipu ostajan kukkaron koosta. Talo annetaan sellaisen toimijan käyttöön, joka vaalii ja merkityksellistää, synnyttää jopa hurmosta ja yhteisöllisyyttäkin.

Talo jatkaa elämää, eikä sen aikaisemmat omistajat ole köyhiä eikä liioin kipeitä. Tulevaisuuden kunnat ovat yhteisöjä, joissa jokaisesta huolehditaan ja kaikki, mikä on huolehtimisen arvoista, myös säilytetään. Hinta on sivuseikka, eikä se oikeastaan kiinnosta ketään, sillä arvot ratkaisevat. Arvo on valuutta. Jos on arvoja, on myös maksukykyä.

Joulupukki on oudon talouden edelläkävijä.

Tottahan fiktiivisen punanuttuisen hahmon vasen jalka twistaa markkinoiden ja kulutuksen tahtiin. Mutta se toinen jalka on sementoitu myötätuntoiseen vuorovaikutukseen. Tulevaisuuden aluekehittäminen on vuorovaikutukseen perustuvaa eettistä arvonluontia, jota ei mitata ainoastaan bruttoaluetuotteena tai yhteen suuntaa etenevänä vääjäämättömänä kehityksenä.

”Taas lahjat kun pukki lahjoittaa. Niissä lukee aina ”Made in joulupukin maa”.