Nuorena selailin kotimme kirjahyllystä löytynyttä Herbert J. Pichlerin Ihmiskunnan suuri seikkailu -teosta. Kokonaisen sivun mittaiset värikuvat Saturn 5 -kantoraketin laukaisuhetkestä ja kuulennon eri vaiheista kiehtoivat mielikuvitusta. Samaisessa vuonna 1969 painetussa teoksessa arveltiin, että matka Marsiin toteutuneen vasta vuoden 1985 jälkeen.

No, eipä ole toteutunut toistaiseksi. Viimeisimmän tiedon mukaan NASA on ilmoittanut suunnittelevansa miehitettyä lentoa Marsiin 2030-luvulle.

Avaruuslennot innostavat, koska ne yhdistävät teknisen, humanistisen ja esteettisen katsontakannan ainutkertaisella tavalla. Avaruuslentojen historia liittyy niin ikään luontevasti suurten löytöretkien pitkään perinteeseen. Ihminen on aina halunnut kartoittaa tuntemattomia maita ja mantuja.

Kun maapallo oli käytännössä 1900-luvulla kokonaan kartoitettu, suuntautuivat uuden ajan löytöretket 1950-luvulta alkaen lähiavaruuteen; aluksi satelliittien avulla ja myöhemmin 1960-luvulla miehitettyjen avaruusaluksien muodossa. Vasta miehitetyt lennot tarjosivat ihmiselle mahdollisuuden irtautua Maan kahlitsevan vetovoiman piiristä.

Avaruuslentojen symbolinen sekä henkistä näköpiiriä laajentava merkitys on yhtä suuri kuin itse lennot mahdollistaneen teknologian kehittyminen. Ymmärrys maapallon rajallisuudesta sekä kollektiivisen ympäristötietoisuuden syveneminen ovat pitkälti modernin ajan löytöretkien eli avaruuslentojen ansiota. Maan ulkopuoliset kuvastot ja näkökulmat yleistyivät.

Buzz Aldrin ja Wayne Warga kirjoittavat, että Kuun pinnalla vierailleet kaksitoista astronauttia ovat nähneet maapallon kokonaisena, kauniina, pienenä ja haavoittuvana: ”Kaikista ihmisen puutteellisuuksista huolimatta, Maa on hieno kotipaikka – erityisen hyvin sen oivaltaa palatessaan avaruudesta takaisin kotiin.” Peräti neljälle avaruuslennolle osallistunut Jim Lovell on sanonut, että Maan ilmakehää ei havaitse ollenkaan Kuun etäisyydeltä. Ilmakehä on hyvin ohut, mutta ihmisille äärimmäisen arvokas.

Maa on planeettana erityisympäristö, joka on noin 3,5, miljardin vuoden aikana vaikuttanut eri elämänmuotojen kehittymiseen ja lopulta myös ihmisen kykyihin aistia ja tulkita. Biologisella keholla on evoluution tuloksena rakentunut Maan muoto, joka on samalla myös sen rajoite.

Ehkäpä aisteja ja siihen liittyvää tietoisuutta, jotka ovat sovittautuneet vain Maan erityisolosuhteisiin, tulee tarkastella kriittisesti. Antroposemiosikseen perustuva sisäsyntyinen maatietoisuus tarkoittaa, että ihminen kykenee tarkastelemaan maailmallisuuttaan vain omasta sisäisyydestään eli rajallisuudestaan käsin.

Suunnistautuminen edellyttää ymmärrystä kehon ylä- ja alapuolesta, kuin myös sen vasemmasta ja oikeasta puoliskosta. Maan elämänmuodot ovat tottuneet painovoimaan. Ne ovat tottuneet myös massiiviseen ilmanpaineeseen, joka pitää ne koossa ja johon niiden rakenteet ovat mukautuneet.

Apollo 8:n astronautit Jim Lovell ja Jeffrey Kluger kertoivat ajavansa avaruusalusta kohti Kuuta nokka edellä ainoastaan tyylin, tavan ja lentäjälle ominaisen järjestyksentajun vuoksi. Samalla tavalla James Irwin toteaa painottomuuden vastaavan jatkuvaa putoamisen tunnetta ja totuttujen ylös- ja alas-suuntien puuttumista.

Avaruuslääketieteeseen perustuvat teknologiat ja osaaminen säilyttävät ihmisen toimintakyvyn pitkiäkin aikoja avaruuden karussa ympäristössä.

Kehittyneistä elämän ylläpitojärjestelmistä huolimatta maapallon perustavampi psykologinen merkitys ihmisen ainoana oikeana kotipaikkana saattaa olla pitkien avaruuslentojen tai planetaaristen siirtokuntien todellinen rajoite.

Venäläinen kosmonautti Georgy Grechko totesi avaruudessa oleskelun johtavan näkökulman muutokseen, jossa arkipäiväiset asiat, kuten puhdas ilma, auringonlasku metsässä ja puissa kahisevat lehdet muuttuvat arvokkaiksi. Grechko kertoi, että yksi avaruusaseman seinälle valituista kuvista esittikin tavallista vaahteran lehteä.

Apollo 15:n kuumoduulin pilotti James Irwin kirjoittaa, että Kuusta katsottuna Maa on kuin kaunein kuviteltavissa oleva marmorikuula, joka on ainut lämpimän ja elävän näköinen taivaankappale. Hän kertoo kirjassaan myös rajakokemuksestaan, missä astronautti tunsi jumalan läsnäolon tunteen murskaavalla tavalla seisoessaan elottoman, tyhjän ja hiljaisen Kuun pinnalla.