Eino Leino piti elämänkysymysten pohtimista orastavan vanhuuden merkkinä. ”Lapin kesä” -runossa hän kirjoitti seuraavasti: ”Ja minä itse? Miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden.” Runo on vuodelta 1902, jolloin Leino oli 24-vuotias, monen mielestä mies parhaassa iässä.

Jos ennenaikaisen vanhuuden uhallakin tartutaan elämänkysymyksiin, mitä pitäisi ajatella siitä, mikä elämässä on tärkeää, jos ei tärkeintä? Tätä kuten montaa muutakin kysymystä käsiteltäessä näkökulma voi olla itsekeskeinen tai yhteisöllinen.

Omassa nuoruudessani oli tapana nostaa ja tallettaa rahaa tilille pankkikonttorissa. Mukana piti olla pankkikirja, johon virkailija merkitsi otot ja panot. Kirjaus oli jämtti ja juhlallinen. Mobiilimaksaminen on paljon arkisempaa ja nopeampaa.

Elämästä sanotaan tehtävän tiliä silloin, kun elämä on päättymässä tai kääntöpisteessä. Mielikuvissani tilinteon paikaksi sopii paremmin juhlava sali, kuten ennen vanhaan pankissa, kuin internet. Netti on niin abstrakti ja täynnä kaikkea.

Eräs tilinteon kysymyksistä koskee arvoja – sitä, mitä pidetään tärkeänä ja tavoiteltavana. Yksilön näkökulmasta fysiologisten perustarpeiden tyydyttäminen on fundamentaalista. Happea on saatava, ja syödä pitää, vaikka henki menisi.

Fysiologiset perustarpeet ovat kuitenkin kuin näkökentän sokea piste: ne tulevat harvemmin mieleen, kun elämänarvoja pohditaan. Hengissä pysyminen on niin luonnollinen ja itsestäänselvä arvo, että se tulee mieleen lähinnä silloin, kun on sairas ja heikko tai kun oman tai läheisen elämän loppu häämöttää.

Harvapa taitaa keskittyä vain fyysisiin tarpeisiin tyyliin ”syödään ja juodaan, huomenna kuollaan”. Jo lapsi voi ymmärtää elämän rajallisuuden, eikä kukaan ole tänne jäänyt.

Yleinen elämänhalu muodostaa siis taustan muille, yksityiskohtaisemmille pyrkimyksillemme. Taustan sijaan kiinnitämme arvostavan katseemme elämän yksityiskohtiin. Monen katse kääntyy omien myönteisten kykyjen toteuttamiseen ja kehittämiseen. Arvostamme tietoja ja taitoja. Tärkeitä ovat myös ihmissuhteiden ylläpitäminen ja niistä saatava elämänvoima.

Yhteisten arvojen ja ihanteiden jakaminen ja kehittäminen ovat yhteisölle tärkeitä. Samalle listalle kuuluvat yhteisön ja sen jäsenten tukeminen ja vahvistaminen.

Oma tilinteon kysymyksensä on, missä määrin yksilöt ja yhteisöt saavat aikaan hyvää tai pahaa. Näkökulma voi tuntua ahdistavalta ja suorituskeskeiseltä. Moni olisi valmis korostamaan yksilön arvoa suorituksista ja saavutuksista, kenties myös virheistä ja ikävistä teoista ja sanoista riippumatta.

”Sinä päivänä kun kaikki rakastaa mua” -biisissä suomalaisen iskelmän dinosaurus Danny kertoo tarinan, jossa elämä on takana ja kuolema korjannut. Laulu lähtee siitä, että hautajaisissa on tapana muistella vainajaa hyvällä. Voi olla, että ei niin hyvät muistot otetaan puheeksi hautajaisten jälkeisinä kuukausina ja vuosina. Silloin voidaan olla pahoillaan siitä, että ei ajoissa otettu vaikeita ja ärsyttäviä asioita puheeksi muistelun kohteena olevan kanssa.

Proaktiivista, kuolemaa edeltävää puhetta vaikeista asioista voidaan pitää yksilöiden ja yhteisöjen kehityshaasteena. Eräs näkökulma kehittymiseen on, miten yksilöt ja yhteisöt voisivat tulla entistä inhimillisemmiksi.

Yliopistojen perustehtävien, tutkimuksen ja koulutuksen pohjalta voisi puolustaa käsitystä, että inhimillisyys lisääntyy tiedon ja sivistyksen myötä. Eteen piirtyy kuitenkin kysymysmerkkejä. Tiedosta ei näytä johtavan suoraa tietä inhimillisyyteen. Tiedollisen sivistyksen lisäksi tarvitaan arvoja ja sydämen sivistystä.

Vanhan virren mukaan nuoriso käy aina vain pahemmaksi. Teinit käyttäytyvät huonommin kuin vanhempansa (jotka eivät tosin kehtaa kertoa nuorisolle omista tyhmyyksistään) ja ovat pullamössöä. Käsityksen tueksi viitataan muun muassa varusmiesten Cooper-tuloksiin, joiden tilastokäyrä osoittaa vakaasti alaspäin. Teinit saavat skolioosin ja epikondyliitin kännykän räpläämisestä. Vanhemmilla ikäpolvillakin on kännykkäkyhmy. Kohta kukaan ei osaa kirjoittaa yksinkertaisintakaan tekstiä itse, vaan sen tekee ChatGPT tai Apprentice Bard.

Ihmiskunnan jalostumiselle olisi kuitenkin paljon edellytyksiä, muitakin kuin tekoäly tai mobiilipankki, joita aiemmilla sukupolvilla ei ollut käytettävissään. Tietämys ihmisen henkisestä ja psykologisesta kehityksestä on lisääntynyt. Kasvatuksen asiantuntemusta ja erilaisia terapia- ja tukipalveluita on (ainakin teoriassa) tarjolla enemmän kuin koskaan.

Onko esimerkiksi ihmisen väkivaltaisuus vähentynyt? Ovatko sodat loppumassa? ‒ Väkivalta ei ole välttämättä vähentynyt, mutta moni toivoisi oman itsehillintänsä kehittyvän ja ihmiskunnan viisastuvan niin, että sodat loppuisivat.

Veisikö tie rauhaan kirjaston kautta? Sanotaanhan, että lukemalla voi kehittää mielikuvitusta ja myötätuntoa toisia eläviä olentoja kohtaan.

Tieto- ja romaanikirjallisuutta on tarjolla kirjastot ja netti väärällään. Kaikinpuolinen sivistyminen on ainakin periaatteessa mahdollista laajemmassa mittakaavassa kuin yhdellekään aiemmalle sukupolvelle. Jonkun, ellei monen, mielestä olennainen kysymys on, millä tavalla tiedollinen, eettinen ja esteettinen sivistys paketoitaisiin entistä vetovoimaisemmaksi, kun tarjolla on valtavasti roskaakin. Sivistyksen vetovoima palvelisi sekä yksilöiden että ihmiskunnan kehitystä.

Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että sivistystä ei välttämättä voi tehdä vetovoimaisemmaksi. Sivistys ei ole varsinaisesti helppoa ja mukavaa, vaan monessa tapauksessa ikävää kuin leuanveto: kroppa menee hapoille ja tulee tunne, että on pakko luovuttaa. Hiljaa ja uskollisesti työtä tekemällä tulokset kuitenkin paranevat ainakin johonkin rajaan asti, jos terveyttä riittää. Sivistys vaatii vastaavasti henkistä ponnistelua: opiskelua, harjoittelua ja työtä. Toki siihen voi liittyä huippukokemuksiakin, innostumista ja mielihyvää tuottavaa uppoutumista, jossa ajantaju häviää.

Yleismaailmallisten uhkien kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon keskellä parantavien toimenpiteiden ja tulosten nopea aikaansaaminen on tärkeää. Siinä yliopistoilla on tutkimuksen tyyssijoina ja ylimmän opetuksen antajina tärkeä tehtävä.

Ylipäänsä on syytä korostaa yksilöiden ja yhteisöjen parhaiden puolien esille tulemisen ja kehittymisen mahdollisuutta. Abraham Lincoln kutsui niitä vertauskuvallisesti ”luontomme paremmiksi enkeleiksi”. Niiden rinnalla muu on joutavaa itsekorostusta ja tyhjien tynnyreiden kolinaa. Moninaiset syyt voivat estää yksilöiden ja yhteisöjen parhaiden puolien kehittymistä.