Aki Kaurismäen elokuvissa (kuten Mies vailla menneisyyttä ja Toivon tulla puolen) yksinäiset ja vaikeuksissa olevat tukeutuvat toisiinsa, eivät valtioon, ja saavat yhdessä aikaan enemmän kuin yksin. Kuvio on anarkistinen.

Antti Hautamäki on äskettäin kirjoittanut anarkismista poliittisena liikkeenä. Siitä avautuu kiinnostavia näkymiä myös johtamisen tehtävään ja tarpeeseen.

Anarkia tulee kreikan sanasta anarkhia, joka tarkoittaa hallituksettomuutta. Liike syntyi ja kehittyi 1800-luvun poliittisessa sekamelskassa. Sellaiset eri suuntiin vetävät aatteet kuin liberalismi, sosialismi ja kansallismielisyys olivat kasvattaneet suosiotaan Euroopassa. Yleisesti kaivattiin yhteiskunnallisia muutoksia ja parannusta työläisten surkeisiin oloihin.

Nämä tavoitteet innoittivat myös ranskalaista Pierre-Joseph Proudhonia (1809-1865). Hän unelmoi tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, ja häntä pidetään anarkismin isänä.

Proudhonin ylevistä tavoitteista huolimatta anarkismi yhdistetään usein terroriin ja sekasortoon. Eräät anarkistit kannattivatkin väkivaltaa ja murhasivat valtaapitäviä. Yksi tunnetuimmista tapauksista on Michele Angiolillo, joka ampui Espanjan pääministerin vuonna 1902. Jotkut anarkistit katsoivat, että ihmisten mobilisointiin tarvitaan ääritekoja. Väkivaltaa harjoitti kuitenkin vain hyvin pieni joukko. Monet tunnetut anarkistit kuten Henry David Thoreau, Bart de Ligt ja Dorothy Day olivat pasifisteja.

Tavallista on myös yhdistää anarkismi epäjärjestykseen. Siinä kyseenalaistetaan anarkistien suuri unelma: yhteiskunta ilman valtiovaltaa.

Anarkismi on yhteiskunnallisten aatteiden mustekala: taipuisa ja monilonkeroinen. Sen historiallisia pääsuuntauksia ovat anarkoindividualismi (W. Godwin, M. Stirner), anarkokommunismi (P. Kropotkin, É. Pouget), anarkosydikalismi (Proudhon) ja anarkofeminismi (E. Goldman).

Jos eri suuntauksia verrataan yleisellä tasolla, pääjakaja on suhtautuminen omistamiseen. Anarkokommunistit vastustivat ja individualistit puolustivat yksityisomaisuutta. Molemmille vapaus oli tärkeää. Anarkokommunistien vapauskäsitys oli positiivinen: yhteisomistus antaa kaikille vapauden ja mahdollisuuden toteuttaa itseään. Anarkoindividualisteille eli libertaareille taas yksityisomistus oli vapauden ehto, ja suuntauksen vapauskäsitys oli negatiivinen: vapautta pakkovallasta.

Toinen anarkismin pääsuuntauksia erottava tekijä onkin suhtautuminen valtaan ja valtioon. Libertaarit, kuten Robert Nozick, hyväksyvät minimivaltion: sitä tarvitaan erityisesti omistusoikeuden ja sopimusoikeuden suojelemiseksi. Muuten valtion tulee puuttua mahdollisimman vähän ihmisten toimintaan. Valtion ei missään tapauksessa pidä asettaa ihmisille tai yhteiskunnalle tavoitteita, vaan jokaisen pitää saada tavoitella omaa hyväänsä niin kuin parhaaksi näkee.

Myös anarkokommunistit vastustivat keskitettyä valtaa, puolueita ja valtiota. Anarkokommunisteille tärkeää oli alueiden ja tuotantolaitosten itsehallinto ja kaikkien kansalaisten osallistuminen yhteisten asioiden hoitoon. Venäjän vallankumouksessa oli mukana myös anarkisteja, mutta kun Leninin johtamat bolsevikit ottivat vallan, he tuhosivat anarkistit ja pysyttivät anarkismin vastakohdan: puolue-eliitin yksinvallan.

Kaikki kaikessa anarkisteille on yksilön arvo ja vapaus. Juuri yksilön vapauden takia liike suhtautuu kielteisesti kaikkeen ylhäältä tapahtuvaan ohjaukseen ja holhoamiseen. Anarkistit uskovat ihmisten järkeen ja kykyyn sopia.

Anarkismin eteen piirtyy kuitenkin paljon kysymysmerkkejä. Mainitsen vain muutamia:

Voi olla, että anarkistit odottavat paikallisilta ratkaisuilta ja sopimiselta liikoja. Ei ole välttämättä selvää, että osuuskunnat ja muut pienyhteisöt tuovat kansalaisille enemmän vapautta ja vaikutusmahdollisuuksia kuin valtio. Valta voi kasaantua myös pienyhteisöissä, ja siksi niissäkin pitää puolustaa demokratiaa.

Yhteisten asioiden hoitaminen ilman valtiovaltaa sopii parhaiten pieniin ja keskisuuriin ongelmiin. Jos taas pitää hoitaa kansainvälisiin mittoihin paisuneita ongelmia, kuten ilmastonmuutosta ja pakolaisongelmaa, tulee äkkiä ikävä YK:ta ja Euroopan unionia.

Osuuskunnat ja suuryritykset voisivat olla vaihtoehto valtioille. Veikkaan kuitenkin, että puutteistaan huolimatta Euroopan unioni jäsenvaltioineen herättää näillä raukoilla rajoilla suurempaa luottamusta kuin Facebook, Amazon, Apple, Netflix ja Google yhteensä.

Anarkistisessa yhteiskunnassa johtajia tarvitaan korkeintaan keskustelun virittäjiksi ja solmujen avaajiksi. Anarkistien mukaan keskustelu ja yhteistoiminta ovat paras tapa hoitaa asioita. Tämä muistuttaa kovasti ruotsalaista työkulttuuria ja diskuteerausta, tai vaikkapa Vincitin ja Supercellin kaltaisten yritysten johtamiskulttuuria.

Joku voisi väittää, että osuuskunnat tyyliin Valio, S-ryhmä ja Metsäliitto ovat anarkistisin yritysmuoto: ne harjoittavat taloustoimintaa jäsentensä eduksi, mikä soittaa samaa säveltä syndikalistisen joukkotoiminnan kanssa. Seuraavan kerran, kun vilautat S-korttia, voitkin sanoa: ”Olen anarkisti.”

Irwinin ”Haistakaa paska koko valtiovalta” sopisi anarkistien arkkiveisuksi. Kappale joutui Yleisradiossa soittokieltoon pian ilmestyttyään vuonna 1976, ja muita radiokanaviahan ei Suomessa tuolloin vielä ollutkaan.