Vaalit ovat tulossa, ja pitäisi taas löytää motivaatio äänestämiseen. Ei ole koskaan helppo juttu minulle, sillä olen ollut poliittisessa kriisissä jo pitkään. Minähän en äänestä siksi, että se on velvollisuus. Minä äänestän kokiessani, että sillä on väliä. Voin siis tulevissa vaaleissa äänestää jonkin puolesta, jotakin vastaan, tai olla kokonaan äänestämättä. Tässä vaiheessa näyttää siltä, että vastaan äänestäminen saattaisi olla hyvä vaihtoehto, sillä puren hampaita yhteen monen kysymyksen äärellä. Aika monet haluavat viedä Suomea suuntaan, jonka vastustaminen on nyt järkevää. Vastaavasti kenelläkään ei näytä juuri olevan kannatettavaa tarjolla.
Janne Saarikivi heitti Ylen sivuilla olevassa kolumnissaan kuvauksen politiikasta, johon on palautettu politiikka. Se menee näin: ”Politiikassa on oikeastaan vain kolme kysymystä. Ensimmäinen on raha: se mistä valtio saa rahaa, ja miten raha jaetaan. Toinen on laki, siis se, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Ja kolmas on valta, se kuka minkäkin asian päättää.” Saarikivi toivoi, että saisi poliitikoilta vastauksia näihin kysymyksiin, ja jatkoi siitä näin: ” En halua tietää, mitä mieltä he ovat “fillarikommunisteista”, “cityvihreistä”, “rasisteista” tai muista ryhmistä, joihin kukaan ei itse tunnusta kuuluvansa. Varsinkaan en halua kuulla, kuka heistä on “arjen asiantuntija”, “sydämeltään suomalainen” tai “arvoiltaan punainen”.”
Olen Saarikiven kanssa samaa mieltä silläkin uhalla, että hän näissä kolumneissaan luonnehtii itseään kirjoittajana näin: ”Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.” Minä haluan helpotusta poliittiseen kriisiini konkreettisemmasta politiikasta, jossa saa ja pitää ottaa kantaa nimenomaan rahaan, lakiin ja valtaan. Ei minua kiinnosta tuo kaikki muu, se pikemmin syö muutenkin horjuvaa uskoani politiikan vaikuttavuuteen. Eikä haittaa, että on eri mieltä kanssani, kun vaan osaa kertoa asian niin, että ymmärrän mistä me ollaan eri mieltä.
Yksi osaratkaisu on otsikossa oleva S.M.A.R.T. Siitä on useita versioita, mutta menen nyt alkuperäisellä. Alkuperäinen S.M.A.R.T. on Doranin vuonna 1981 esittämä sapluuna tavoitteenasettelua johtamisessa konkretisoimaan. Sitä voi hyödyntää myös poliittisia tavoitteita asetettaessa, jos on valmis yrittämään puhua äänestäjilleen konkreettisemmin. Kirjain S tarkoittaa siinä tavoitteiden erityisyyttä (specific). Löperöt yleiset tavoitteet eivät auta, vaan pitäisi kertoa täsmällisemmin mitä ajaa takaa. On siis konkreettisuuden nimissä oikeata politiikkaa kertoa, milloin esimerkiksi aikoo lopettaa polttomoottoriautojen myynnin.
Siihen liittyy samalla ongelma, jota edustaa kirjain A. Se tarkoittaa sitä kenen toimin asia pitäisi saavuttaa ja onko se kenen saavutettavissa (assignable). Todennäköisesti polttomoottori voidaan pääosin korvata jossain vaiheessa. Emme voi silti varmasti sanoa milloin näin on. Siksi polttomoottoreiden myynnin lopettaminen tavoitteena ei saata olla niin nopeasti saavutettavissa kuin nyt luullaan. Keppiä ja porkkanoita käyttämällä poliitikot voivat asiaa edistää, mutta se jää automarkkinoilla ratkaistavaksi silti suurelta osin. Missään nimessä en tekisi sen kanssa samaa virhettä kuin dieseleiden kanssa tehtiin. Niiden kehittäminen ja valmistaminen kun suurelta osin loppui samalla kun dieselissä oli oikeastaan ratkaistu ongelma, jonka vuoksi niitä lähdettiin poistamaan. Nyt moniin isompiin autoihin on sitten tarjolla vain moottori, joka kuluttaa ja päästää enemmän kuin ajantasainen diesel olisi kuluttanut ja päästänyt. Ongelma ratkaistiin uudella ongelmalla siis.
S:n ja A:n välissä oleva kirjain M tarkoittaa mitattavuutta (measurable). Tavoitteiden saavuttaminen pitää olla todennettavissa, eipä niillä muuten juuri merkitystä ole sille joka on konkreettisempaa kaipaamassa. Esim. tuo polttomoottoreista luopuminen on tässä mielessä ongelmaton kysymys, sillä meillä on jo muutenkin tarkat tiedot autokannastamme. Jos siinä realisoituu haluttu muutos, hyvä niin. Jos ei, täytyy miettiä asiaa uudestaan. R tarkoittaa tavoitteiden realistisuutta (realistic). Yleisesti se tarkoittaa sitä, ettei keneltäkään voi vaatia sellaista mihin hän ei voi omilla toimillaan vaikuttaa ja johon hänen käytössään olevat resurssit eivät riitä. Tässä se tarkoittaa sitä, ettei konkreettista politiikkaa tekevien poliitikkojen pidä luvata äänestäjillä sellaista mikä ei ole heidän toimillaan muutettavissa. Sen verran olen puolueiden vaalistrategioihin tutustunut, että tästä ollaan aika kaukana. Taitaapa tuossa polttomoottorikysymyksessäkin olla myös sellainen tilanne, jossa politiikkojen tavoitteet ovat pitkälti automarkkinoiden yleisempien realiteettien armoilla. Mehän emme voi rajattomasti tukea esimerkiksi sähköautojen hankintaa, eikä sulkea silmiä siltä, että toistaiseksi niin on tuettu varakkaampien ihmisten autohankintoja. Tavallinen suomalainen ajaa tyypillisesti sen hintaisella autolla, ettei sähköautoja ole siinä hintaluokassa edes tarjolla.
Viimeisenä tuleva kirjain T viittaa tavoitteiden saavuttamisen aikatauluun (time-based). Ollakseen konkreettinen pitää myös kertoa missä ajassa luvatut tulokset pitäisi saavuttaa. Jos näin ei ole, konkreettisuus noiden muiden kirjaimien edustamien asioiden osaltakin jää suurelta osin toteutumatta. Meille on juurtunut kulttuuri, jossa hallitus toteuttaa ohjelmaansa neljä vuotta. Siinä on puolensa, mutta joissain asioissa nelivuotinen kausi on lyhyt, joissain toisissa ei kannata hirttäytyä hallitusohjelmaan noin pitkäksi aikaa. Kaavamaisuus ei aikatauluttamisessa siksi toimi. No, eipä toimi kaavamaisuus muutenkaan. Varsinkaan ideologiavetoinen kaavamaisuus, jota politiikka on pullollaan.
Konkreettisuutta korostava politiikka sopii huonosti maailmaan, jossa poliitikot brändäävät ja tyrkyttävät itseään lehdissä, televisiossa ja somessa. Esimerkiksi TV-visailut vaalien alla ovat tylsiä, koska ne on valjastettu osaksi vaalihulabaloota. Niinhän se peli menee. Jos peliksi muutetaan konkreettisuus, se ei toimi visailussakaan. Ja muutenkin käy luultavasti juuri niin kuin Saarikivi ennakoi: ”Politiikan palatessa politiikkaan luonnollinen seuraus on äänestysprosentin romahdusmainen putoaminen. Se on hyvä asia, sillä suurin osa äänestäjistä ei äänestä harjoitetusta politiikasta, vaan aivan muista asioista.” Tässäkin olen Saarikiven kanssa samaa mieltä. Äänestysprosentti on kyllä uhrattavissa. Demokratia ei ole parempi demokratia, kun äänestysprosentti on korkea, vaan se on parempi, kun se pystyy toimimaan ilman kaiken maailman höttöä. Voi kun joskus pystyisikin.
Esa Hyyryläinen
