Päätöksenteon rationaalisuuden malleja kritisoivan tutkimuksen klassikko on Cohenin, Marchin ja Olsenin (1972) artikkeli, ”A Carbage Can Model of Organizational Choice”, joka kuvaa sitä miten päätöksenteko tapahtuu organisoituneessa anarkiassa. Artikkelissa esiteltyä mallia voi pitää mahdollisena selityksenä sille miksi rationaalinen päätöksenteko epäonnistuu organisaatioissa. Voi sen ottaa myös raadollisempana tai ”realistisempana” kuvauksena siitä mitä varsinaisesti tapahtuu päätöksiä tehtäessä. Joka tapauksessa organisoitunut anarkia on ”anarkiaa” suhteessa ”järjestykseen”, jonka rationaalisen päätöksenteon mallit olettavat analyyttiseksi perustakseen.
Rationaalisen päätöksenteon mallit lähtevät siitä, että missioina, arvoina ja strategioina ilmenevät preferenssit ohjaavat organisaatioiden toimintaa. Organisoituneet anarkiat taas pikemmin löytävät preferenssejä toimintansa kautta kuin suuntautuvat toiminnassaan preferenssiensä mukaisesti. Organisoituneissa anarkioissa yritykselle ja erehdykselle perustuva toimintapa on usein ainut mahdollinen, koska niiden menetelmistä ja malleista ei ole sen suurempaa varmuutta kuin preferensseistäkään. Ne eivät siksi voi optimoida keinojaan suhteessa tavoitteisiinsa, niin kuin rationaalisen päätöksenteon mallissa oletetaan.
Rationaalisen päätöksenteon malleissa päätöksentekijät ajatellaan yhtenäisenä kokonaisuutena. Äärimmillään päätöksentekojärjestelmä on ikään kuin ”kone”, johon syötetään tarvittava informaatio, jonka se sitten punnitsee ja suoltaa ulos järkevimmän mahdollisen ratkaisun. Organisoituneissa anarkioissa sen sijaan päätöksentekoon osallistuvien ajatellaan tulevan ja menevän päätöksentekotilanteista toiseen omien agendojensa johdattamina. Kokoonpanolla, joka ei ole koskaan ihan vakio, on siksi suuri merkitys sille mihin päin tuuli milloinkin puhaltaa. Asioita myös vatvotaan eri elimissä rinnakkain ja peräkkäin, joten ongelma realisoituu kaikilla päätöksenteon tasoilla.
Tutkijat käyttävät mallistaan termiä ”roskapönttömalli” siksi, että vasta kun sopiva kombinaatio ongelmia, ratkaisuja ja päätöksentekijöitä mylläytyy ikään kuin pöntössä kohdalleen, organisoituneen anarkian valinnat tulevat mahdolliseksi. Tällä tavalla se toki täyttää päätöksenteon minimivaatimukset, mutta on kaukana rationaalisen päätöksenteon ideaaleista. Cohen, March ja Olsen käyttivät yliopiston päätöksentekoa mallinaan. Voidaankin kysyä miltä Vaasan yliopiston päätöksenteko näyttää ”roskapönttömallin” kautta katsoen?
Ainakin yliopistossamme liiketoimintaorientaatiosta käytävä keskustelu täyttää organisoituneen anarkian piirteitä varsin selvästi. Sillä on ollut väliä ketä keskusteluun kulloinkin osallistuu, ja missä rooleissaan. Kyse näyttää myös olevan aika pitkälle preferenssien etsimisestä. Sitäpä se joukkoistaminen taitaa muutenkin olla, ja siksi se on epävarmuuteen ja -selvyyteen sopiva etenemistapa. Eipä meillä taida myöskään olla varmuutta siitä onko liiketoimintaorientoituminen itsessään tavoite vai keino, jolla yliopiston tavoitteisiin pyritään? Se on mahdollisesti molempia. Ehkeivät tavoitteet ja keinot, tai ongelmat ja ratkaisut, ole tässäkään kysymyksessä erotettavissa edes analyyttisesti eri kysymyksikseen? Ehkä ne eivät ole muutenkaan, ainakaan niin usein kuin luulemme?
Valitsemmepa liiketoimintaorientoitumisen osalta lopulta mitä hyvänsä, se ei täältä katsoen mene rationaalisen päätöksentekomallin mukaisesti. Siitä ei pidä olla pahoillaan, sillä täältä katsoen ei organisaatioiden maailmassa ole sellaista ”järjestystä” muutenkaan mitä rationaalisen päätöksenteon mallit toimiakseen edellyttäisivät. Cohenin, Marchin ja Olsenin viitoittamalla tiellä päätöksenteko aukeaa yleisemminkin rationaalisista malleista poikkeavalla tavalla. Maailma ei todennäköisesti taivu vaikkapa prosessikaavioiksi muuten kuin olettamalla ”järjestystä” sinnekin missä sitä ei saata sinällään olla.
Esa Hyyryläinen
