Kollega Norman Flynn kirjoitti aikanaan näin, ”miksi sillä on väliä mikä on yksityistä tai julkista, jos kerran se mikä on yksityistä ja julkista riippuu siitä missä satut asumaan?” Tuo on totta. Toisissa paikoissa esimerkiksi palokunta on aina julkinen, toisissa se voi olla yksityinen. Palontorjunnan alkuvaiheissa usein paikoin palontorjunnasta vastasivat vakuutusyhtiöiden palokunnat. Tällöin niihin liittyvä ongelmakin selvisi. Vakuutusyhtiötä kiinnosti maksaa asiakkaidensa kiinteistöjen palontorjunta, mutta ei muiden kiinteistöjen.  Kun julkiseksi intressiksi sittemmin todettiin kaikkien palojen ehkäisy ja sammuttaminen, palontorjunnan maksaminen jäi luontevasti veronmaksajien harteille ja pääosasta palokuntia tuli julkisia organisaatioita. Niitä yksityisiäkin palokuntia silti edelleen on.

Samansuuntaisia tarinoita voidaan kertoa muiltakin sektoreilta. Syystä tai toisesta joku toiminta on usein luontevasti julkista siinä kuin toinen on yhtä luontevasti yksityistä. Sektoreiden henkistä eriytymistä kuvastaa hyvin hallintotieteiden luennoilla usein kuultava Wallace Sayren kokemuspohjainen toteamus, ”julkinen ja yksityinen johtaminen ovat täysin yhteneviä kaikilta epäolennaisilta piirteiltään”. Ongelma tämän kanssa syntyy siinä vaiheessa kun pitäisi kertoa mitä ne olennaiset piirteet sitten ovat. Empiiristä tietoa julkisen ja yksityisen eroista on varsin niukalti tarjolla. Tarinoita kerrotaan siksi turhan usein irrallaan evidenssistä. Siitä huolimatta on selvää, ettei Sayre ollut ainakaan kokonaan väärässä. Julkiseen liittyy paljon sellaista mikä ei mene samalla tavalla kuin esimerkiksi yrityksessä menisi. Vaikutteita yritystoiminnasta voidaan omaksua, mutta jossain tulee raja vastaan.

Se on silti selvää, että tarinaa julkisesta ja yksityisestä kerrotaan maailmasta, jota ei kaikin osin enää ole. Julkisten ja yksityisten organisaatioiden väliin on noussut erilaisten hybridien kaarti, johon ei ”puhtaiden mallien” logiikka päde. Allekirjoittanutta kiinnostavat eniten julkiseen toimintaan yksityisten organisaatioiden piirteitä yhdistelevät organisaatiot. Empiiristä tietoa hybridien piirteistä on myös rajatusti käytettävissä. Niidenkin tarinaa kerrotaan turhan usein siksi irrallaan evidenssistä. Ainakin allekirjoittaneen opettajatarinoihin uskovuutta tuo meneillään olevan tutkimuksen ohella se, että arki kuluu tällaisessa hybridissä. Nykymuotoiset yliopistot ovat suomalaisten hybridien joukossa iso ryhmä. Siksi minulle, ja meille kaikille tämän yliopistoyhteisömme parissa oleville, on avautunut hyvä tilaisuus hybridiä koskevien havaintojen tekemiseen. Pitäkää varmana, että jatkan hybriditarinan kertomista jatkossakin mm. näiden blogien välityksellä. Se on juuri nyt kaikkein kiinnostavin luku julkista ja yksityistä koskevassa tarinassa, jossa muutenkin riittää kerrottavaa yllin kyllin.

Esa Hyyryläinen