David Cameronista tuli Iso-Britannian pääministeri vuonna 2010. Uuden konservatiivihallinnon mukana Britanniaan tuli uusi kuningasidea, ”Big Society”. Lyhykäisyydessään sen ideana oli hyökätä keskusjohtoisen hyvinvointivaltion kimppuun tarkoituksena korvata se ainakin osin yhteisölähtöisellä toiminnalla. Tämän kuningasajatuksen nimissä hyvinvointivaltiota pyrittiin heikentämään siirtämällä päätösvaltaa ja resursseja keskushallinnolta paikallistasolle, erilaisille yhteisöille, yrityksille, työntekijöille ja jopa kansalaisille, jotka olivat halukkaita ottamaan vastuun toiminnasta tai sen osasta. Jotta tämä vallan ja resurssien siirtäminen onnistuisi, samalla pyrittiin tukemaan kansalaisyhteiskunnan ja yhteisöllisyyden kehittymistä sekä olemassa olevien paikallisen toiminnan muotojen kautta, että luomalla uusia toimintamuotoja.
Samansuuntaiset ajatukset ovat nyt vuonna 2015 jossain muodossa keskustelussa myös Suomessa. Ei myöskään ole vaikeaa löytää erilaisia konkreettisia esimerkkejä samansuuntaisesta kehityksestä, vaikkakaan emme ole olleet ihan samalla ambitiotasoilla liikkeellä. Meillä kunnon pöhinä on ehkä vasta tulossa, mutta ainakin nyt Big Society-tyyppiset toimintamuodot kiinnostavat päättäjiä ja tutkijoita. Kansalais- ja asiakasraadit ovat ehkä näkyvin muoto niistä. Myös vaaleja kohti kiihtyvä puhe sääntelyn purkamisesta on osoitus samansuuntaisesta kehityksestä. Sääntelyä purkamalla voi nimittäin heikentää julkisen sektorin roolia, jotta muut yhteiskunnan keskeiset toimijat voivat sitten täyttää vapautuvan tilan.
Minun on kuitenkin pakko kertoa huonoja uutisia. Big Society ei Iso-Britanniassa ollut sellainen menestystarina kuin sen piti olla. Patenttiratkaisuja ongelmiin ei siitä ole saatu. Maa kuvataan nyt pahemmin jakautuneeksi kuin vuonna 2010. Kriittisimmät äänet sanovat, ettei Cameron puhu hallituksensa kuningasideasta enää lainkaan, vaikka ideaa ei olekaan hallituksen ohjelmista poistettu. Kriittisissä raporteissa on nostettu esille mm. se, että alaspäin ja ulospäin jaettavat resurssit ovat turhan usein löytyneet yhteiskunnan vähäosaisten momenteilta. Keskusjohtoisuus ei myöskään ole heikentynyt, vaan paradoksaalisesti se kuulemma myös ylläpitää yhteisöllisyyttä. Osalla julkisesta sektorista irtautuneilla uusilla toimintamuodoilla on meneillään identiteettikriisi, eivätkä ne enää kaikin osin vastaa alkuperäistä tarkoitustaan.
Big Society on ongelmiin ajautumisestaan huolimatta pohtimisen arvoinen idea. Sitä ei kuitenkaan saa oikopäätä. Todennäköisesti se perustuu liian rohkeisiin oletuksiin uusien vastuunkantajien kyvystä ja halusta kantaa vastuunsa. Takana on myös liiallista uskoa siitä, että vanha hallinto antaisi oikopäätä periksi. Jossain vaiheessa on saatettu myös unohtaa, että hyvinvointivaltiossa puolueilla ja poliitikoilla on iso rooli. Big Society voi toteutua vain kun tästäkin ollaan valmiit tinkimään. Vain sellainen puolue voi tosissaan ajaa esimerkiksi sääntelyn purkamista, joka on valmis luottamaan aikaisempaa enemmän kansalaisiin, yrityksiin ja yhteisöihin. Ainakin yhdeltä suurimmaksi pyrkivältä puolueeltamme tämä oli unohtunut alkoholipolitiikan linjauksissa. Kuulemma muiltakin, vaikka ne eivät nyt haluaisi asiaa muistaa. Se on huono merkki. ”Big Society” ei nimittäin ratkaisisi ongelmiaan lisäämällä kieltoja ja käskyjä. Todennäköisesti se ei edes toimisi jos kieltoja ja käskyjä lisätään yhdessä asiassa kun toisissa liikkumavaraa olisi tarjolla. Tällainen kaksisuuntaisuus ei ehkä kykenisi aikaansaamaan sellaista ajatustapa- ja kulttuurimuutosta, jota Big Society ilman muuta edellyttäisi toteutuakseen.
Esa Hyyryläinen
