Tutkija, joka ajattelee julkaistujen kontribuutioiden volyymin siunaavan aina ja automaattisesti sen, että laatu ei kirjoitettaessa pysynyt matkassa mukana, on sekä oikeassa että väärässä. Oikeassa hän on siksi, että tätä nykyisen tiede- ja tutkimuspolitiikan määräämänä tutkimukselta nyt odotetaan. Laatu ei nyt todellakaan määrää, vaan määrä toimii laadun korvikkeena. Väärässä volyymiin satsaava tutkija on taas siksi, että tolkuttomalla tahdilla julkaiseminen tuottaa suurella todennäköisyydellä tutkijanuran, jolla ei ole juuri mitään merkitystä tutkimuksen ja tieteen edistymisen kannalta. Yksi kunnon ”game changer” olisi tieteen edistymisen kannalta tärkeämpää kuin satoja artikkeleita yhtä ja samaa.
Tutkimus on osoittanut, että merkittävimmät löydökset ja parhaimmat innovaatiot syntyvät useammin monialaisissa tutkimusyksiköissä, joissa tutkijat joutuvat toimimaan oman alansa mukavuusvyöhykkeen ulkopuolella. Tutkimus on myös osoittanut sen, että julkaisuvolyymeissa tällaiset yksiköt eivät pärjää erikoistuneille yksiköille, joissa mukavuusalueella pysyminen on ydinajatus. Kun kaikilla on kutakuinkin sama tausta ja sama tutkimuskohde, on helpompaa saada numerot näyttämään hyvää. Erikoistuminen on silti pitkällä tähtäimellä kuitenkin riskialtis strategia. Oikeastaan se on myös tieteen edistymisen poisvalintaa.
Tiede- ja tutkimuspolitiikan ydinajatus on nyt profiloituminen. Lähtökohtaisesti se kuulostaa hyvältä ajatukselta. Jokainen keskittyy omiin vahvuuksiinsa ja rönsyt karsitaan pois. Kyse on pohjimmaltaan kuitenkin siitä, että profiili määrittelee erikoistumiseen perustuvan mukavuusalueen, ja kaikki siihen kuulumaton karsitaan pois. Pahimmillaan poisvalinnoilla karsitaan pois myös kilpailevat yksiköt, jolloin vahvuusalueesta tulee samalla monopoli, jota kukaan ei enää haasta millään tavalla.
Numeroista ei tieteentekijä pääse tieteenkään mihinkään. Näin loppuvuodesta jokaisen kai kuuluukin kärsiä huonosta omastatunnosta omien numeroidensa äärellä. Ongelma on taatusti allekirjoittaneelle tuttu, vaikka tiedänkin tutkimukseen käyttämättä jääneen ajan menneen yliopiston ja sen opiskelijoiden ja muiden sidosryhmien hyväksi toisilla tavoilla. En itse haaveile talon parhaista julkaisuvolyymeista. Jääköön se muille. Sen sijaan haaveilen siitä, että ennen sivuun siirtymistä tulisi vielä kunnon ”game changer”, kirja tai artikkeli, jota voisin hyvällä syyllä pitää urani päätyönä. Tämä on ilman muuta kovin epävarma asia. Ehkä en edes ole niin omaperäinen ajattelija kuin haluaisin olla? Ehkä en löydä sellaisia kollegoita, jotka haastaisivat minut ulos mukavuusalueeltani? Toivottavasti tiede- ja tutkimuspolitiikka sietää kuitenkin jatkossakin tällaiset haaveet. Toivottavasti meidät haastetaan jatkossakin ulos erikoistumisen tuottamista mukavuusalueista. Minusta meillä ei olisi varaa olla näin tekemättä.
Esa Hyyryläinen
