Tutkijoiden käsitykset omista kyvyistään ja mahdollisuuksistaan muuttuvat usein vuosien myötä todellisuudentajuisemmiksi. Silti moni varttuneempikin tutkija haaveilee merkittävästä tieteellisestä löydöstä. Se ei välttämättä ole vain virvatulen takaa-ajoa, vaan uuden tiedon hankkiminen on tieteen olennainen tavoite.

Mitä tieteelliset älynväläykset edellyttävät? Voiko niitä tuottaa järjestelmällisesti? Perustuvatko ne yksilöiden etevyyteen vai onko niillä pikemminkin kollektiivinen perusta?

Rohkenen tutkija- ja opettajakokemukseni perusteella esittää seuraavaa: Älynväläyksiin tarvitaan lukemista ja kirjoittamista, tutkimusongelmista keskustelua kollegoiden kanssa, ja jotain, jota paremman sanan puutteessa voidaan sanoa onneksi. Viimeksi mainittu voi tulla tutkijan osaksi kuin annettuna.

Annettuuden tuntu saattaa olla kuitenkin näennäistä. Kun on pitkään pohtinut jotain ongelmaa tai kysymystä, lukenut sitä varten paljon, kirjoittanut ja keskustellut siitä, vastaus tai ratkaisu voi löytyä äkkiä hyvin vaivattomasti, kuin sattumalta. Pitkäaikainen etsintä ja ”pimeässä kulkeminen” ovat kuitenkin olleet välttämättömiä ratkaisun löytämiseksi.

Vaikka tutkimustyö vaatii myös ahkeruutta, annettuuden tuntu voi olla älynväläysten yleinen piirre. Jaakko Hintikka esittelee sitä koskevia historiallisia käsitystapoja:

”Sokrates puhui demonistaan, joka ratkaisevilla hetkillä häntä puhutteli, romanttiset runoilijat puhuivat ’geniuksesta’, joka heitä innoitti, ja uskonnollisissa asiayhteyksissä sanottiin aikoinaan ’hengen puhuvan’ ihmisessä” (Filosofian köyhyys ja rikkaus, s. 394).

Analyyttisen psykologian perustaja Carl Jung puhui kollektiivisesta tiedostamattomasta. Ehkä älynväläykset tulevat sieltä. (P.S. Viimeksi sanottu ei ole tieteellinen väite, koska sitä ei voida edes periaatteessa koetella.)