Myöhäiskeskiajalla elänyt Ambrogio Lorenzetti (1290-1348) oli italialainen taidemaalari, joka kuului Sienan koulukuntaan. Hän maalasi ”Hyvän ja huonon hallinnon allegoriat” -nimisen freskon lähes 700 vuotta sitten (1338-1339).
Kuvassa näkyy freskon osa ”Hyvän hallinnon vaikutukset kaupungissa”. Näemme kauniin kaupungin ja sen hyvin rakennetut talot. Etualalla ihmiset käyvät kauppaa ja hoitavat asioitaan siivosti.
Jos haluat nähdä freskon paikan päällä, sinun pitää matkustaa Sienan kaupungintalolle. Kaupunki sijaitsee Keski-Italiassa Toscanassa.
Maalaus kuvaa ”hyveellisen prinssin” ja yleisemmin hyvän hallinnon piirteitä. Maalauksen muissa osissa kuvataan muun muassa onnettomuuksia, jotka koituvat hyvän hallinnon laiminlyönnistä.
Maalauksen tarkoitus oli valistaa Sienan asukkaita ja kaupunginvaltuustoa rauhan ja hyvinvoinnin lähteistä. Taustalla oli pedagoginen ajatus samaan tapaan kuin keskiaikaisten kirkkojen freskoissa: kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.
Pari sataa vuotta aiemmin Johannes Salisburylainen (1120-1180) piti moraalikasvatusta keskeisenä edellytyksenä hyvälle hallinnolle. Siihen liittyy Salisburylaiselta peräisin oleva lista ”hyveellisen prinssin” ominaisuuksista, jotka myös Lorenzetti tunsi (P. Rosanvallon, Good Government: Democracy beyond Elections, Harvard University Press, Cambridge 2018, s. 210-211).
Salisburylaisen mukaan ”hyveellisen prinssin” eli hyvän hallinnon ja hyvän virkamiehen ominaisuuksia ovat oikeudenmukaisuus, itsekuri, jalomielisyys, kunniallisuus ja nöyryys. Itsekurissa on kyse yhteisen edun ajamisesta ja oman edun syrjään laittamisesta. Jalomielinen on se, joka osoittaa henkistä suuruutta eikä hermostu pikkuasioista. Kunniallisuus taas viittaa rehellisyyteen ja eettisesti oikeaan toimintaan.
Salisburylaisen mainitsemat hyveet ovat jääneet viime aikoina pimentoon niin kotimaan kuin kansainvälisenkin politiikan näyttämöillä, kun taas niiden vastakohdat paistattelevat parrasvaloissa ja huomion keskipisteenä. Politiikassa rehottavat oman ja ryhmäedun ajaminen, ahdasmielisyys, häikäilemättömyys ja ylimielisyys. Kansanedustajat ja kunnanvaltuutetut ovat itsekin havahtuneet eduskunnassa ja valtuustosaleissa pidettyjen puheenvuorojen epäkunnioittavaan sävyyn, johon on otettu mallia sosiaalisesta mediasta ja nettikeskusteluista.
Salisburylaisen peräänkuuluttamalle hyvän hallinnon etiikalle on edelleen tilausta. Näyttää kuitenkin siltä, että esimerkiksi kansanedustaja tai suurvallan presidentti voi saavuttaa sitä suuremman suosion mitä kauempana hän on Salisburylaisen mainitsemista hyveistä.
Tullakseen valituksi poliittiseen tehtävään ei välttämättä tarvitse olla tunnettu taidoistaan, kyvyistään tai koetellusta kansalaiskunnosta. Tärkeämpää on saada näkyvyyttä – vaikkapa sitten rumalla käytöksellä ja piittaamattomuudella. Tämä jos mikään on demokratian rappiota, johon voivat langeta niin kansalaiset kuin heidän edustajansakin.
Elämme valtiomuodossa, jossa vaaleilla valitun edustajan ei tarvitse olla valikoitu sanan sivistykseen ja asiantuntemukseen viittaavassa merkityksessä, vaan edustaja voi edustaa mitä tahansa äänestäjiensä korvasyyhyn mukaisia ajattelu- ja käytöstapoja – jopa niitä kaikkein huonoimpia ja ajattelemattomimpia (Rosanvallon 2018, s. 212-215). Sanovat populismiksi.
Salisburylaisen listassa on kuitenkin paljon tuttua. Jo 1500 vuotta aiemmin Platon (427-347 eaa.) esitteli Valtio-teoksessaan kardinaalihyveet, joita ovat viisaus, oikeudenmukaisuus, rohkeus ja itsehillintä. Platon asetti ne ihannevaltionsa perushyveiksi, mutta ei uskonut kansanvaltaan. Sittemmin meitä demokratian ystäviä on tullut paljon, vaikka se ei olekaan täydellinen valtiomuoto eikä takaa, että oikeusvaltion periaatteita kunnioitetaan aina niin kuin pitäisi.
