Toimiessamme missä tahansa organisaatiossa, vaikkapa nyt yliopistossa, emme voi välttää vastakkaisuutta, joka realisoituu vapaiden, luovien ja itsenäisten ihmisten sekä hierarkkiselle järjestykselle, vakaudelle ja valvonnalle perustuvan organisaation välillä. Vastakkain asettuvat paradoksiksi, jos hieman yksinkertaistetaan, yksilölähtöinen itseohjautuvuus ja systeemilähtöinen byrokraattisuus. Kun lähdet vaikkapa yliopiston opettajana tekemään jotain opintojaksoa uudella ja innovatiivisella tavalla, esimerkiksi korostaen freireläistä dialogisuutta ja aktiivisesti ongelmiin tarttumista, vastassa saattavat olla byrokraattisuuteen sosiaalistuneet toimijat, joille kaiken pitää olla etukäteen suunniteltua ja huolellisesti kuvattua. Itseohjautuvuus on byrokratialle myrkkyä, koska se on aika tavalla ennakoimatonta. Vaikka itseohjautuvuuden tulokset olisivat miten hyviä tahansa, proseduuri on siksi väistämättä väärä. ”Väärin sammutettu”, tehän tiedätte tämän.
Ongelma tuosta tulee, kun organisaatio, vaikkapa yliopisto, tavoittelee kuuta taivaalta eli asettaa tavoitteensa kokoonsa, resursseihin ja historiaansa nähden kunnianhimoiselle tasolle. Kunnianhimoisissa tavoitteissa ei ole mitään vikaa. Kaipaan sellaisia. Haihatteluksi se kuitenkin kääntyy, jos näiden kunnianhimoisten tavoitteiden ja valittujen keinojen välillä on selvä ongelma. Kuuta taivaalta tavoittelevan organisaation on syytä tunnistaa paradoksinsa. Erityisesti sen täytyy olla valmis kriittisesti arvioimaan byrokraattisuuttaan (systeemilähtöisyyttään) lisätäkseen mahdollisuuksia liikkua itseohjautuvuuden (ihmislähtöisyyden) suuntaan. Sen täytyy siis antaa systeemin osalta löysää, sillä byrokratia ei voi juuri paremmaksi pistää kuin mitä se nyt saa aikaiseksi. Ihmiset voivat, joten heidän luovuuttaan ja luontaista aikaansaamisen meininkiä ei saisi tukahduttaa säännöillä, määräyksillä tai etukäteen kuvatuilla proseduureilla ja keinovalinnoilla, jotka eivät jätä tarvittavaa tilaa tilanteen mukaan toimimiselle ja boksin ulkopuolelta ajattelulle. Ei saisi, koska se tukahduttaa ihmisiä, joilla on halu ottaa asiat voimakkaammin omiin käsiinsä.
Byrokratiaa ei tietenkään voi kokonaan poistaa kuvasta. Eikä ylipäätänsä kannattaisi tehdä poissulkevia valintoja paradokseja kohdattaessa muutenkaan. Suurelta osin tämä seuraa siitä, että näennäinen vastakkaisuus on paradoksissa ainakin osittain väärä tulkinta. Paradoksin muodostavat vastakkaisuudet ovat usein, tai mahdollisesti aina, keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Jos näin on, itseohjautuvuus ei onnistu ilman jonkinasteista byrokraattisuutta. Eikä byrokraattisuus onnistu ilman, että ajoittain tehdään jotain, joka ei sen raamiin tavallaan kuulu. Toteutus on usein parempi kuin paraskin suunnitelma tai strategia, koska ihmiset eivät ole muutosvastarintaisia häiriötekijöitä, vaan lopulta kaikki hyväkin perustuu ihmisten toimintaan. Ihmiset pitävät systeemit käynnissä, ja usein nimenomaan tekevät näin usein ihan toisella tavalla kuin koneen osat toimisivat täysin mekanistisessa systeemissä. Sellainen byrokratia on ehkä paperilla, mutta käytännössä se on yhdistelmä rakenteiden mekanistisuutta ja ihmisten luovimista.
Hyvällä johtamisella mekanistisuus ja luoviminen pysyvät jotenkin tasapainossa. Vaara vaanii kuitenkin koko ajan. Byrokratia, tai yleisemmin vaikkapa systeemilähtöisyys, ottaa vääjäämättä tilansa, jos kriittiselle reflektiolle ei synny mahdollisuuksia. Nimenomaan sellaiselle kriittisyydelle, joka ei keskity vastustamaan jotain, vaan kyseenalaistaa sitä mitä on rakentavasti ja muutoshakuisesti. Sille on aina tilausta. Olisi ainakin syytä olla.
EH
