Miettimiseen on kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että olin mukana yliopiston hallituksen päätettäväksi tulevan henkilöstöpoliittisen ohjelman valmistelussa. Toinen on se, että näin äskettäin uudestaan elokuvan Konttorirotat (Office Space).

Minä en elokuvan konttorirottien tapaan vihaa työtäni, eikä tarkoitukseni ole pyrkiä kostamaan tätä yliopistolle. Miksi siis tämä elokuva käynnisti kriittisen organisaatiopohdinnan? No, kyse on oikeastaan elokuvassa isossa roolissa olevista ohjelmiston testimenettelyä kuvaavista raporteista, joihin Ron Livingstonin esittämä päähenkilö ei ollut muistanut laittaa oikeita kansia. Kutakuinkin kahdeksan esimiehen tehtävänä oli tämän jälkeen käydä huomauttamassa virheestä ja kysymässä, onko hän saanut asiaa koskevan muistion.

Yksittäinen tutkijaopettaja esimerkiksi filosofisessa tiedekunnassa voi olla lähes samassa tilanteessa. Matriisiorganisaatiomme on hajauttanut esimiesvastuut. Joku johtaa kandidaattiohjelmaa, joku maisterikoulutusta, joku kansainvälistä maisteriohjelmaa ja joku tohtoriohjelmaa. Tutkijaopettajamme on niissä kaikissa opetuspanoksellaan mukana. Hän tekee myös tutkimusta kahdessa tutkimusryhmässä, jotka vielä ovat sisäisesti jakautuneet tutkimustiimeihin. Jokaiselle on määritelty oma vastuuhenkilönsä. Oppiainetta ja tiedekuntaa ei lakkautettu kun opetus ja tutkimus organisoitiin erilaisiin ohjelmiin ja tutkimusyksiköihin. Lähiesimiestehtävät hoitaa edelleen oppiainevastaava, jolla toki voi myös olla jokin tai jotkin edellä mainituista rooleista. Koko tiedekuntaa taas johtaa päätoiminen dekaani, jonka toiminta myös vaikuttaa tutkijaopettajamme arkeen täällä yliopistossa.

Koska tutkijaopettajan arki ei aina edes taivu edellä kuvattujen hallinnollisten mandaattien mukaan, tilanne on kaikille vaikea hahmotettavaksi. Ei ole mitenkään selvää kuka johtaa ketä, millä ja miten. Yksi henkilöstöpoliittisen ohjelman asettama haaste on henkilöstön jäsenten osaamisen tukeminen esimiestyön ja johtamisen avulla. Esimiehille annetaan isot saappaat täytettäväksi. Edellä kuvatuista syistä en ole optimisti. Mutkikas organisaatiomme ei parhaalla mahdollisella tavalla mahdollista hyvää esimiestyötä. Se olisi siksi arvioitava pikaisesti uudelleen.

Tällä kertaa jotakin olisi saatava poiskin. Me tarvitsemme selvästi nykyistä vähemmän esimiehiä, ja selvästi enemmän reaalisia mahdollisuuksia hyvään esimiestyöhön. Missään nimessä emme tarvitse sellaista vastuunkantoa, joka ei käytännössä realisoidu juuri lainkaan. Väitän sellaistakin nyt löytyvän. Jos jatkossa(kaan) kaikki ei aina mene kuin Strömsössä, pitäisi olla kaikille selvää kenen vastuulla on laittaa asia oikealle tolalle. Nyt näin ei välttämättä ole.

Esa Hyyryläinen