Olen eilen keskustelussa, jossa nousivat esille yliopistomme siilot. Siilo on putki, jonka sisällä toimivat eivät keskustele muiden siilojen toimijoiden kanssa, vaan rajoittavat elämänsä suurelta osin oman siilon sisälle. Tämän yliopiston merkittävä siiloja ylläpitävä tekijä on parinsadan metrin välimatka Fabriikin ja Tervahovin välillä. Opiskelijat kävelevät sitä väliä jatkuvasti, mutta tiedekuntien henkilökunnalle tällaista tarvetta ei juuri ole. Siksi puheyhteys esimerkiksi hallintotieteiden ja kauppatieteiden välillä on ohut, eikä alojen välisestä yhteistyöstä ole annettavissa kovinkaan merkittäviä esimerkkejä.

Pysymme siiloissamme, koska tottumus on meillekin toinen luonto. Jokainen ulostulo vaatii rohkeutta murtaa vakiintuneita ajatusmalleja ja asettaa samalla oma tulevaisuutensa isompaan kuvioon siihen liittyvine riskeineen. Filosofisen tiedekunnan tapaus on tässä mielessä mielenkiintoinen, koska se on ainut näyttävästi siilot haastava toimenpide, joka tässä yliopistossa on saatu aikaiseksi. Voimme kokemukseen perustuen kertoa, ettei siilojen purkaminen onnistu nopeasti kuin paperilla. Sitä ei myöskään voi päätösten jälkeen ottaa itsestäänselvyytenä, sillä kaipuu aikaisempiin siiloihin jää olemaan. Meilläkin on edelleen toimijoita, jotka tekevät parhaansa päästäkseen aikaisempaan siiloonsa takaisin, koska kokevat sen jotenkin ”oikeammaksi” kuin yhteistyötilanteen uusien mahdollisuuksien hyödyntämisen. Monenlaista uutta on jo silti saatu aikaiseksi. Minusta edut ovat olleet haittoja suurempia. Todennäköisesti hyötyjä saadaan lisääkin, jos vaan ei itse päätöksillä tuoteta aikaisempia siiloja uudestaan. Se riski on valitettavasti myös olemassa.

Pysymme siiloissamme myös siksi, ettei yliopisto varsinaisesti ole pakottanut meitä tulemaan niistä ulos. Yliopistolle on riittänyt se, että jokainen rakentaa strategian mukaista tulevaisuutta siilonsa sisällä pysyen. Jokaiselle löytyi esimerkiksi painoala, jolla tämä oikeutettiin strategiassa. Jotain tietysti tapahtuu siilojen välilläkin. Esimerkiksi liiketoimintaorientoituneisuus kauppatieteiden siilosta on tuotu muiden huomioonotettavaksi. Osaltaan siihen perustuen yliopisto kertoo ulospäin meidän olevan liiketoimintaorientoitunut yliopisto. Tämä ei ole ehkä ihan totta, vaan pikemmin viestii siitä mitä halutaan kertoa ulospäin. Yliopistolle on toistaiseksi riittänyt minimimenettely, tutkintoihin liimattu vieras pala. Tämän vaihtoehto, liiketoimintaorientoituneen yliopiston rakentaminen yliopiston eri tiedekunnissa olevan osaamisen laajemman uudenlaisen hyödyntämisen varaan, voi edelleen olla mahdoton ajatus. Sen verran lujassa ovat siilot, joista ulostulemista tämä edellyttäisi.

Esa Hyyryläinen