Määritelmällisesti instrumentaalinen rationaalisuus on sitä, että keskitytään tavoitteiden sijasta keskustelemaan keinoista ja toimimaan niiden kehittämisen ehdoilla. Periaatteessa monet aikaansaannokset tässä maailmassa on saatu aikaiseksi siksi, että instrumentaalinen rationaalisuus on niin merkittävässä asemassa. En voi kuvitella nykymuotoista toiminnan tehokkuutta irrallaan siitä. Asialla on kuitenkin ikävä kääntöpuolensa. Kun asioita ratkotaan kysyen dominoivasti ”miten”, äärimäisen tärkeä ”miksi” jää mahdollisesti kokonaan kysymättä.
Lomake edellä meneminen on tästä ikävästä piirteestä hyvä huono esimerkki. Esimerkiksi kehityskeskusteluissa täytettävät lomakkeet olivat alunperin väline tiettyyn tavoitteeseen pääsemiseksi. Idea oli, että sellaista käytetään jos siitä on apua. Jos ei ole, lomake voitiin jättää väliin. Vaan kuinkas sitten kävikään? Kehityskeskustelu on nyt usein lomakkeen täyttämistä. Pahimmillaan se on vain lomakkeen täyttämistä. Keinosta on tällöin tullut tavoite, joka on tavoitteeksi asettuessaan osin tai kokonaan jopa syrjäyttänyt alkuperäisen tavoitteen. Kriittiset hallinnon tutkijat kytkevät kehityksen ylikorostuneeseen instrumentaaliseen rationaalisuuteen.
Jos byrokratia on jossain oikein hyvä, se on hyvä olemaan instrumentaalisesti rationaalinen. Se ei kyseenlaista tavoitteita, vaan etsii tehokkaimpia ja vaikuttavimpia keinoja niiden toteuttamiseksi. Yhteiskunnassa byrokratia pysyy aisoissa vain jos demokraattisesti valitut poliittiset päättäjät eivät anna byrokratian ja siihen kytkeytyvän instrumentaalisen rationaalisuuden ottaa komentoa. Jo lyhyt tutustuminen vaikkapa kestävyysvajepuheeseen kertoo huonon viestin. Instrumentaalisesti rationaalisten ekonomistien määrittelemillä ehdoilla puhuu koko poliittinen eliitti. Kuunnelkaapa vaikka miten uusi valtiovarainministeri muuttaa puheenparttaan virassa ollessaan. Taitaa muuten olla muuttanut jo.
Yliopistomme kaltaisissa organisaatioissa instrumentaalinen rationaalisuus on puheessa ja teoissa myös hyvin näkyvissä. Meno on usein niin ”hallinnollista” ettei tahdo tunnistaa yliopistoa yliopistoksi. Täällä esimerkiksi suunnitellaan ja täytetään erilaisia lomakkeita jatkuvalla syötöllä. Niillä kerätty tieto menee yliopiston tietojärjestelmiin, joiden syöttäminen on selkeästi ottanut tavoitteen aseman yliopiston toiminnassa. Jokainen järjestelmä vaati omat lomakkeensa, koska järjestelmät eivät pelaa hyvin yhteen. Kukaan ei saa tätä juuri muuttumaan, joten tilanteeseen on siksi sopeuduttu. Sopeutumiseen kuuluu se, että kaiken maailman lomakesuunnittelijat saavat usein julkista tunnustusta hyvästä työstään. Se ei saa, joka haluaa kysyä miksi niitä lomakkeita tarvitaan, koska hän ei selvästikään ole ymmärtänyt asiaa oikein. ”Miksi” on väärä kysymys (yliopisto)maailmaan, jota ”miten” pyörittää.
Ennakoin lopuksi tulevaa. Yliopiston rehtoriksi hakeneista ja hakematta jättäneistä tulee syksyllä valituksi se joka on eniten ”miten”. Valinta perustellaan ulkoisille ja sisäisille sidosryhmille puheella, jossa kerrotaan valitun henkilön olevan parhaan mahdollisen toteuttamaan yliopiston strategiaa.
Esa Hyyryläinen
