Edellisen vuoden marraskuun lopussa Vaasan yliopistolla vietettiin Hallinnon tutkimuksen päiviä teemalla  ”Hallinto, yhteiskunta ja kompleksisuus – vuoropuhelua kaaoksen äärellä”. Hyvin valitut esiintyjät valottivat kompleksisuusajattelun keskeisiä piirteitä omista lähtökohdistaan. Valtaosa yleisöstä oli kuulemaansa tyytyväisiä. Taisi kuitenkin samalla porukka jakautua kompleksisuusajatteluun vihkiytyneisiin ja vihkiytymättömiin? Me vihkiytymättömät saimme kuullaksemme enemmän kompleksisuusajattelun perusteiden esittelyä kuin mahdollisuuksia koetella vihkiytyneiden argumenttien pitävyyttä rakentavan vuoropuhelun muodossa. Esimerkiksi kollegan yleisökysymys ilmiöiden ja niiden tutkimuksen suhteesta jäi kutakuinkin vastaamatta. Meille vihkiytymättömille jäi siksi epäselväksi missä se kompleksisuus varsinaisesti on, tutkittavissa ilmiöissä vai niitä koskevan tiedon rakenteissa?

Se kompleksisuusajatteluun vihkiytyneiden osalta kyllä näkyi selvästi, että mm. Vaasan sosiaali- ja terveyshallintotieteen merkittävällä työpanoksella suomeksi käännetyt keskeiset käsitteet on opiskeltu hyvin. Niillä operoivasta empiirisestä työstä oli vähemmän puhetta. On helpompaa heittää ilmoille ajatuksia epälineaarisuudesta, itseorganisoitumisesta, ongelmien pirullisuudesta, kaaoksesta ja vaikkapa yhteisevoluutiosta, kuin osoittaa, että näillä käsitteillä operoiva empiirinen tutkimus saa mielenkiintoisia ja valtavirran tutkimuksesta poikkeavia tuloksia. Toistaiseksi olemme joutuneet tyytymään lähinnä anekdoottisiin todisteisiin kompleksisuuden olemassaolosta ja sen ratkaisutavoista. Pidemmän päälle odotukset ovat korkeammalla.

Kompleksisuusajattelu lainaa teoreettisesti surutta luonnontieteistä termejä ja malleja. Tältä osin tie on sama kuin vaikka organisaatiotutkimuksen valtavirralla aikanaan. Ongelma on myös sama, ainakaan vihkiytymättömällä ei ole varmuutta onko alkuperäiset termit tuottanutta ajattelua sittenkään ymmärretty riittävällä tavalla? Empiirisesti kompleksisuusajattelu jää toistaiseksi enemmän lupaukseksi. Jos sillä rintamalla luvassa on myös luonnontieteiden tiedekäsityksen kaavamaista siirtämistä yhteiskuntien ja niiden osien tutkimukseen, se olisi pettymys. Pettymys on sekin jos vain jatketaan kompleksisuustarinoita kertomalla siirtymättä tarinoita ja diskursseja tarkastelevan tutkimuksen metodologiseen maailmaan sen pidemmälle.

Merkittävin selätettävä ongelma on luultavasti kuitenkin siinä miten pitkälle kompleksisuusajatteluun itsensä laskevat tosiasiassa poikkeavat valtavirran ajatus- ja tutkimusmalleista? Minun silmiini osa kompleksisuusajatteluksi tunnustautuvasta tutkimuksesta on nyt turhan paljon valtavirtaa muistuttavaa. Uusia sanoja vanhoille jutuille me emme tarvitse, vaan pikemmin uusia juttuja vaikkapa niillä vanhoilla sanoilla. Tässä kompleksisuusajatteluun vihkiytyneillä on edelleen näytön paikka.

Esa Hyyryläinen