Jos olette lukenut blogiani säännöllisesti, teille ei tule yllätyksenä että olen managerialisti. Kehtaan (tämän sanan länsisuomalaisessa merkityksessä) todella olla sitä, ja piru vie, koulutan opiskelijoistani samanlaisia täysin häpeämättömästi. Mutta mistä on kyse?
Acatiimin uusimmassa numerossa esitelty Elina Henttosen ja Kirsi Lapointen tuore teos Työelämän toisinajattelijat (http://www.acatiimi.fi/7_2015/07_15_20.php ) sylkee uuden lastin myrkkyä managerialismin silmille. Näin siellä mm. seisoo: ”Tänä päivänä työtä määrittää voimakkaasti managerialismiksi kutsuttu ideologia, joka korostaa työn hallinnan tehokkuutta, tuloksellisuutta ja taloudellisuutta. Managerialismi on ulottanut lonkeronsa yritysmaailmasta niin julkiselle kuin kolmannelle sektorille ja vaikuttaa myös yksilöiden elämänhallintaan erilaisten itsensäjohtamisoppien muodossa”.
Silläkin riskillä, että menee viisasteluksi, sanon että Henttosella ja Lapointella taitaa olla mielessään uusmanagerialismiksi, uudeksi julkiseksi johtamiseksi tai New Public Managementiksi kutsuttu managerialismi, jota yliopiston blogeissa on allekirjoittaneen ohella esitellyt Hannu Katajamäki. Managerialismi on sinänsä vanhempaa perua. Se on ammattimaisen johtamisen ideologia, joka ilmenee lujana uskona johtamisen positiiviseen vaikutukseen. Siispä kun managerialisti lähtee kehittämään mitä tahansa toimintaa, hän aloittaa johtamisesta. Olen itse managerialisti ainakin tässä mielessä. Kun katson mitä lähelläni tapahtuu, niin taitavat monet muutkin olla.
Silta managerialismin ja uusmanagerialismin välillä on pyrkimys tehdä mahdollisimman vähän resursseja kuluttaen mahdollisimman paljon tulosta. Hyväksyn tämän omaksikin periaatteekseni, mutta huomautan samalla, että kun julkisten organisaatioiden tehtävänä ei ole tehdä voittoa, mitä ikinä niille tulokseksi sen sijaan lasketaankin, se on jossain määrin keinotekoinen tulos. Usein tulosmittaus toimisi parhaiten jos meille ei kerrottaisi mitä mitataan. Kun sen tiedämme, tuloksesta, sen mittaamisesta ja siitä palkitsemisesta on tullut ohjauskeino. Se ohjaa yksinkertaisin periaattein sellaista, joka ei ole yhtään yksinkertaista. Siksi se ei aina onnistukaan. Pahimmillaan käy niin, että kun vaikka tiedät Jufo 2- ja 3-luokkiin sijoittuvista julkaisuista maksettavan erityistä palkkiota, teet niitä muiden velvollisuuksiesi kustannuksella. Olemme ehkä ampuneet tältä osin omaan nilkkaamme ja pistäneet yhden tuloksen kustannukseksi toisen tuloksen.
Uusmanagerialismi ei sovellu yliopistoihin tyhmänä versiona. Sen sijaan sen väittäminen ettei se sovi yliopistoihin lainkaan, ei ole kovinkaan järkevä ajatus. Fiksu versio sopii meille kyllä. Minä ja kollegani julkisjohtamisen oppiaineessa, ja ylipäätänsäkin hallintotieteissä, teemme päivittäin parhaamme sen fiksun version juurruttamiseksi osaksi julkista toimintaa, ja vaikka tätä yliopistoa. Kuunnellaanko meitä, on sitten toinen asia. Jos missään, niin tässä kysymyksessä kannattaisi. Emme ole tässä pahan asialla mitään arvokasta tuhoamassa, vaan nimenomaan sen tyhmän managerialismin kritiikin kautta parempaan pyrkimässä. Niin tehdessämme pidämme kiinni tiukasti siitä klassisesta managerialismista, jossa johtaminen nostetaan avainrooliin.
Esa Hyyryläinen
