Hakusanalla ”kehittämispäällikkö” löytyy Googlesta 171.000 osumaa. Varsin suuri osuus osumista koskee julkisia organisaatioita. Haku osuu hyvin meidänkin reviirillemme yliopistoissa. Kun hakusanaksi laitetaan kehittämispäällikön ohella ”yliopisto”, tulos on hulppeat 48.300 osumaa. Kehittämispäälliköitä ei tietenkään ole tuollaisia määriä meidänkin sektorillamme häärimässä, vaan mittava jälki Googlessa kertoo pikemmin toimeliaisuudesta. Minä olen tässä nyt kertomassa, ettei se ole meille ehkä ihan hyvä uutinen.

Kehittäjiä ja kehittämistä on Suomessa toki kehittämispäällikköjen toimintaa enemmän. Erilaisia kehittämisprosesseja ajetaan jatkuvasti. Varsin monien työnkuva on määritelty jonkin tyyppiseksi kehittämiseksi. Osa kehittää henkilöstöä, osa prosesseja, osa asiakkuuksia jne. Yllättävän suuri osa kehittämistä on organisaation sisäistä toimintaa, vaikka se ei olekaan koko totuus esimerkiksi kehittämispäälliköiden toimeliaisuudesta. Hyvin toimiva organisaatio kehittää itseään jatkuvasti. Terveelle kriittisyydelle olisi kuitenkin erityisesti organisaatioiden sisäisen kehittämisen osalta iso tilaus. Kehittämistähän ei voi koskaan tehdä organisaation niukkoja resursseja kuluttamatta. Niukkuuden vallitessa ne ovat siksi aina jostain muualta pois. Kehittäminen on tässä mielessä organisaatiolle uhraus, jonka on pitää olla hyödyillä perusteltavissa.

Näin ei silti aina ole. Jatkuva kehittäminen on pahimmillaan johtanut kehittämispöhöön, jonka vaikutuksista yliopistotkaan eivät valitettavasti ole jääneet osattomaksi. Kehittämispöhöllä tarkoitan tilannetta, jossa yhä suurempi osa työpanoksesta ei kohdistu enää tuloksen tekemiseen, vaan väittää fasilitoivansa tuloksen tekemistä jotakin toiminnan osa-aluetta kehittämällä. Tällaisen kehittämispöhön voisi ehkä hyväksyä jos uskoisi sen tulosten silti maksavan pois kehittämisen kustannukset. Näin auvoisesti ei taida asia usein kuitenkaan olla. Käyttökelpoista tietoa tästä ei usein edes ole olemassa niiden käyttöön, jotka päätöksiä organisaatioissa tekevät. Erityisen hankala tilanne tämä on julkisille organisaatioille, joiden tulos ei aukea siitä mitä viivan alle jää. Niissä on voittoa tuottavia organisaatioita hankalampaa osoittaa kehittämisen todellinen hyöty. Meidän olisi siksi tiedon puutteessa vain uskottava, että jatkuva kehittäminen on organisaation edun mukaista. Jostain syystä tämä ei enää tahdo onnistua minulta.

Mitään patenttiratkaisua minulla ei ole ongelmaan tarjota. Pari yksinkertaista neuvoa voin kuitenkin antaa. Älkää koskaan kehittäkö organisaatiotanne ja sen toimintaa vain siksi että koette näin olevan pakko tehdä, älkääkä siksi että näin on ennenkin toimittu. Vaatikaa sen sijaan kehittämiseltä tuloksia. Älkää kuitenkaan hyväksykö kehittämisen tulokseksi listaa kehittämistoimenpiteiden määrästä, vaan pyytäkää tarkempaa selvitystä kehittämistoimenpiteiden vaikutuksesta organisaation tulokseen. Kehittämistoimenpiteiden korkea määrä voi hyvinkin kertoa sen, ettei toimenpiteillä ole ollut toivottua vaikutusta, joten asiaa on ratkottu tehtailemalla niitä lisää. Kehittäjillä on myös pyrkimys säilyä organisaationne leivissä jatkossakin. Siksi he voivat harhautua uskomaan, että kehittämispöhö on organisaatiollenne hyväksi. Älkää missään nimessä menkö tuohon mukaan, sillä ei se kyllä ole.

Esa Hyyryläinen