Kevään mittaan olen pääsyt keväisen tavan mukaan lukemaan ja kuuntelemaan taas aimo kasan opiskelijoiden tekstejä ja erilaisia seminaariesityksiä, joissa avataan jollain tavoin heidän käsitystä johtamisesta ja organisaatioista johtamisen alustana. On samalla alkanut kovasti häiritsemään se kuinka normatiivisia nämä ovat pahimmillaan. Ilmaisuja ”johtajan tulee”, ”esimiehen täytyy”, ”organisaation pitää”, ja vaikka mitä vastaavaa kyllä riittää. Monien usko johtamiseen on vahvaa, kuin myös varmuus siitä mitä sen nimissä pitäisi tehdä ja miten.
Oikeastaan katson epäonnistuneeni kouluttajana aina kun minun luentoni kuunnellut opiskelija päästelee sujuvasti tuollaista ”pitää, tulee, täytyy”-tekstiä esimerkiksi tenttivastauksissaan. Hän ei ole silloin kuunnellut tarkasti mitä minä sanoin. Alaa pidempään opiskelleena yritän viestiä jatkuvasti em. termien käytön takaa paistavan normatiivisuuden vaaroista. Kun olen lukenut tenttivastauksia tänään urakalla, voin sen perusteella todistaa, ettei näköjään mennyt taaskaan putkeen. Normatiivisuus paistaa edelleen läpi. Olisin paljon tyytyväisempi siitä ettei kenenkään usko johtamisoppien ja -toimien toimivuudesta olisi noin vahvaa kuin useilla tähän lukemaani tenttiin vastanneilla oli. Todella tyytyväinen olisin jos näkisi kunnon kriittistä näkemystä vähän useammin.
Johtaminen ei ole rakettitiedettä, mutta eipä se kyllä varmuudellekaan perustu. Siksi voi tietää varmuudella mitä pitäisi tehdä, miten ja miksi vain jos kylmästi olettaa epävarmuuden pois kuvasta, eikä esimerkiksi kiinnitä mitään huomiota oletuksiin joiden varassa johtaminen tulee, tai oikeammin tehdään, loogiseksi.
Paradoksi on nyt siinä, että minä määrittelen myös itseni managerialistiksi (/fi/blogs/expert/hallinnon_tutkija/managerialistin_puolustuspuheenvuoro/ ). Uskon siis johtamiseen ja sen vaikuttavuuteen siinä kun nämä normatiiviset äänet konsanaan. En vaan usko samalla tavalla näennäiseen varmuuteen, jolla sitä johtamista usein perustellaan normatiivisuuksi asti. Minulle ei yhtään toimi tyhmä versio managerialismista, rikkumaton usko johtamisen autuuteen ja johtamisinterventioiden toimivuuteen. Pikemmin minulle toimii vähän fiksumpi versio, joka ei väitä tietävänsä sellaista mitä ei voi edes tietää. Kun sen on sisäistänyt, ei enää tarvitse kertoa kenelläkään mitä johtajan, esimiehen tai organisaation pitää, tulee tai täytyy kulloinkin olla tai tehdä. Voi toki kertoa mitä voisi kokeilla. Ehkä jopa toimii, mutta varmuutta en siitä anna.
Esa Hyyryläinen
