Valitsin viime tiistaina nukkumaanmenon sen sijaan, että olisin jäänyt katsomaan televisiosta Liverpoolin ja Barcelonan välistä mestarien liigan toista välierää. Se saattoi vaikuttaa, että Barca oli voittanut kotipelinsä 3-0, ja tiesin että Firmino ja Salah eivät ole pelikunnossa. No, siitä missatusta tilaisuudesta nähdä peli saatiin sitten merkittävä näytös siitä mikä minua joukkuelajeissa lopulta kiinnostaa. Vaikka isoilla satsauksilla saadaan ehkä lisättyä todennäköisyyttä menestyksestä, niillä ei saada varmistettua menestystä. Joukkueen selkäranka voi ratkaisevalla hetkellä katketa, sillä silloin ei ole enää kyse yksilöistä, vaan pikemminkin joukkueesta kollektiivina.
Valitettavasti Barcassa tätä ei varmaan ymmärretä, joten nyt jo mitä luultavimmin mietitään, ketä kaikkia on ostettava joukkueeseen ensi kaudeksi sitä voittamisen todennäköisyyttä lisäämään. Voi kuitenkin olla, että se Barcan selkäranka katkeaa ratkaisevalla hetkellä ensi kaudellakin. Vaihtopenkki on silloin entistäkin täydempi pelaajia, jotka ovat parempia kuin monen muun joukkueen säännöllisesti pelaavat ovat. Joukkue ei ole välttämättä yhtään parempi, sillä joukkue ei parane samassa suhteessa kuin sen muodostavien yksiöiden taitotaso paranee. Jos ostamalla kaiken saisi mestaruuksia automaattisesti, minä käyttäisin aikani johonkin muuhun kuin jalkapallon katsomiseen.
Muutama vuosi sitten Tampereen kokoisesta kaupungista peräisin oleva Leicester City voitti brittien Valioliigan mestaruuden. Se vuosi tuli allekirjoittaneelle tarpeeseen, sillä olin alkanut uskoa että vain rahalla saa menestystä. Leicester ei ole ollut tänä vuonna kärkikahinoissa, mutta mahdollisuus siihen, että pienemmälläkin budjetilla voi menestyä, on edelleen enemmän kuin teoreettinen mahdollisuus. Joukkue voi voittaa tiukat ottelut, kun se on joukkueena enemmän kuin yksilöidensä summa. Sillä voi joukkueena olla selkäranka, joka yksilöiden taitotason maksimoivilla joukkueilla mahdollisesti puuttuu.
Kun voittamisen pakossa elävä joukkue häviää, valmentajan riski potkuista realisoituu hyvinkin nopeasti. En ole katsonut onko Barcalla jo uusi kaveri haussa, mutta voi hyvinkin olla. Miljoonat ovat kiinni pelaajissa, joten valmentajan vaihdolla mennään yleensä muutosta hakemaan. Joskus se auttaa, mutta onneksi kukaan ei tiedä miksi ja milloin se auttaa. Kukaan ei tiedä sitäkään miksi yhtenä vuonna mestaruuteen valmentanut voi seuraavan vuonna joutua taistelemaan putoamispeikkoa vastaan. Leicesterin mestaruuteen valmentanut Claudio Ranieri sai potkut jo seuraavan kautena. Hän on siihen tottunut, sillä kenkää on tullut monesta joukkueesta muutenkin.
Joukkuelajissa ei voi olla varma mistään. Se on hienoa, jos ja kun taika kestää, mutta oikeastaan ihan yhtä hienoa kun se ei kestä. Katselen jalkapalloa usein miettien mikä tuossa on samanlaista kuin minulle tärkeässä joukkuelajissa, toiminnassa jossakin organisaatiossa, vaikkapa tässä yliopistossamme. Meilläkin pitäisi miettiä sitä millä joukkue saadaan vahvemmaksi kuin sen muodostavat yksilöt ovat, ja muistettava se, ettei yksittäin pätevistä yksilöistä tule voittavaa joukkuetta automaattisesti. Homma alkaa varmaan rekrytoinnista, mutta jos muuhun ei riitä huomio, se myös menee siinä sitten pieleen. Tiukassa paikassa selkäranka ei välttämättä kestä, eikä kenenkään panos joukkueelle ole yksi yhteen sama kuin mitä hän saa aikaiseksi yksilönä. Jos olisi, johtaminen on helppoa. Mutta sehän ei sitten ole. Kysykää vaikka Ernesto Valverdelta.
Esa Hyyryläinen
