Tämän blogin otsikko on Ne Luumäet yhtyeen 1990-luvun alkupuolen kappaleen nimi. Se on erittäin tarttuva kappale, mutta pitää samalla sisällään monille vaikeasti myytävän ajatuksen. Kuka nyt haluaisi töihin virastoon? Siis, ”ei varastoon, ei arkistoon, ei kortistoon, vaan virastoon”, kuten Luumäet laulavat. Mahdollisuuksia siihen kyllä olisi sillä valtiolla on noin 350 virastoa, ja kunnissa, seurakunnissa, ja vaikkapa EU:ssa, lukuisia lisää. Virastoon siis saattaa oikeasti käydä sellaistenkin tie, jotka eivät sinne varsinaisesti halaja.
Olen aika pitkään ihmetellyt sitä miksi meillä suomeksi englanniksi yleisnimen ”agency” kattamista virastoista puhutaan virastoina ja laitoksina. Molemmat sanat ovat käytännössä esillä monien virastojen nimissä (esim. Väylävirasto, Ruokaturvallisuusvirasto, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Rikosseuraamuslaitos), mutta en ole vielä keksinyt mikä eron tekee. Muitakin tapoja kertoa virastosta olevan kyse myös löytyy (esim. Opetushallitus, Kotimaisten kielten keskus, Konkurssiasiamiehen toimisto, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, Kuluttajariitalautakunta).
Viraston nimestä saa usein hyvän vihjeen siitä mitä varten se on olemassa. Virastoilla ratkotaan monia yhteiskunnallisia ongelmia. Ne eivät myönnä ”vaikeiden alueiden rairuohon viljelytukea”, kuten Alivaltiosihteeri aikoinaan sketsissään esitti, mutta lähelle tuota menee. Viraston keskeinen tehtävä voi olla vaikka etuuksien maksaminen. Kotimaisista virastoista tärkeimpiä on juuri tätä tekevä Kela, jossa on töissä noin 7000 henkilöä. Kela maksaa vuosittain lähes 15 miljardia euroa meille erilaisina etuuksina. Se on virasto, josta monet perheet ovat riippuvaisia pärjätäkseen. Kela on ehdottomasti kaikille tuttu virasto.
Ruokaturvallisuusvirasto on taas esimerkki virastosta, joka tekee vaativaa tehtäväänsä suurin piirtein ilman julkista tai yksityistä huomiota. Mitä kansainvälisempiä ja pitempiä ovat elintarvikkeiden matkat keittiöihimme, sitä tärkeämpää on se että joku pitää huolen siitä, että syömme sitä mitä luulemmekin syövämme. Kollegat Martin Lodge, Kai Wegrich ja Gail McElroy julkaisivat Public Administration-lehdessä 2010 erinomaisen artikkelin ”Dodgy Kebabs Everywhere? Variety of Woldviews and Regulatory Change”, jossa he avasivat tätä problematiikkaa Saksan silloisten lihaskandaalien kautta. Lyhyesti kyse oli siitä, että vanhentunut liha päätyi mutkien kautta erityisesti kebabvartaisiin. Silloinen ruokasääntely- ja valvontajärjestelmä ei kyennyt siihen vastamaamaan, mutta sitä on sen jälkeen yritetty kehittää paremmaksi. Kokonaan ongelmia ei voi sulkea pois, sillä vaikka mitä tehtäisiin, väärintekijät yrittävät parhaansa myös. Taistelu jatkuu siis.
Ilmastonmuutoksen vastainen taistelu vaatii meiltä kaikilta uudenlaista ajattelua ja sen mukaista toimintaa. Tämä muodostaa samalla aikaisempaa isomman haasteen virastoillemme. Tarvitaan porkkanoita ja keppejä ohjaamaan käyttäytymistämme vähemmän ilmastoa kuormittavaan suuntaan. Sen pelin virastot osaavat. Tarvitaan vaan niille tarvittavan toimivallan ja tehtävän antavia poliittisia päätöksiä. Niitä näyttää olevan luvassakin, vaikka kannatusluvuissa juuri nyt näyttävät pärjäävän ne, jotka kertovat puheissaan ihan jotain muuta.
Kaikki eivät toki halua virastointerventiota. Esimerkiksi Jari Ehrnrooth vaati äskettäisessä blogissaan perustuslain uudistamista tavalla, joka jättää selvästi vähemmän tilaa kollektiivisille ratkaisuille. Se oli mielenkiintoinen ulostulo, mutta en toistaiseksi usko sen johtavan merkittävään arvokeskusteluun. Harmi sinänsä, mutta sen edellytykset eivät ole juuri nyt näytä olevan olemassa. Pikemminkin uskon tiukemman virastointervention legitimiteetin olevan kasvamaan päin. Niin moni uskoo mm. ilmastomuutoksen sitä edellyttävän. Ja miksipä eivät uskoisi? Meillä on aika pitkä perinne juuri siihen suuntaan mistä Ehrnrooth on huolissaan.
Palataan tässä vielä blogin otsikkoon, ja kysytään, kuka haluaa töihin virastoon? Minä halusin, mutta en oikeastaan tiedä kuka nyt haluaa. Sen tiedän, että kyllä kannattaisi. Siellä tehdään työtä, jolla on väliä monien ongelmiemme ratkaisemisessa.
Esa Hyyryläinen
