Paradokseista voisi puhua pitkään. Vaikkapa miettien sitä mitä ihmettä Niklas Luhmann tarkoitti sanoessaan että ”paradoksi on aikamme ortodoksia”. Tai vaikka sitä mitä Tom Robbins ajoi takaa sanoessaan, että ”jos kompleksisuus ei sinua päihitä, paradoksi päihittää”. No, ennen kuin näin mahdollisesti käy, otetaan kiinni siitä mitä Alyssa R kirjoittaa sivustolla powerpoetry.org julkaistussa runossaan ”I Am A Paradox” (https://www.powerpoetry.org/poems/i-am-paradox). Tai ei nyt oteta kiinni runosta kovinkaan paljon, vaan pikemminkin logiikasta jolle se perustuu. Alyssa R:n runo loppuu näin: ”Minä olen paradoksi. Sekoitus ristiriitaisuuksia. Jotkut sanovat etten ole mahdollinen, mutta minä sanoisin että olen vain ihminen”.
Siinäpä tuo on. Olemme paradokseja ihmisyydessämme. Esimerkiksi siinä, että saatamme kaivata yhtä aikaa lisää tilaa toteuttaa omaa juttuamme organisaatioissamme, ja mielellään tarkemmat ohjeet siitä mitä pitäisi tehdä. Olemme yhtä aikaa kunnianhimoisia ja määrätietoisia, mutta samalla laiskoja ja aikaansaamattomia. Haluamme esimerkiksi opiskelijoina maksimoida oppimisemme, mutta muistamme silti kysyä aina tentaattorilta olisiko jotain jota ei tarvitse tenttiin lukea. Samoin opiskelijoina haluamme valmistua nopeasti, mutta emme silti edes ajattele opiskelevamme päätoimisesti. Paradoksaalista on sekin, että kerromme kysyttäessä esimerkiksi etiikan tutkijalle, että sääntöjä on noudatettava. Ehkä alleviivaammekin sitä. Ja emme niitä silti noudata, tai ei ainakaan kaikkia. Ei muuten noudata etiikan tutkijakaan kaikkea mistä paasaa. Käytännössä siis toimimme usein täysin tai osin vastoin sitä mistä/miten puhumme.
Tieteen termipankin (http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:paradoksi ) mukaan paradoksi on näennäisesti loogiselta tuntuva ajatus tai väite, joka kuitenkin johtaa epäloogiseen tai mahdottomaan lopputulokseen. Zenonilta on esimerkiksi lentävää nuolta koskeva paradoksi, jonka mukaan jokaisena ajan hetkenä nuoli on tietyssä pisteessä, ja siinä pisteessä se on levossa. Se siis lentää, ja on samalla jokaisena mahdollisena hetkenä levossa. Ja jos tämä tuntuu olevan käsittämätöntä, niin miettikää sitä, että suhteessa ihmiseen kaikkine kompleksisuuksineen, lentävä nuoli on kyllä harvinaisen mutkaton juttu.
Monet johtamisen tutkijat ovat allekirjoittaneen tapaan kiinnostuneita paradokseista. Paradoksaalista on tavallaan sekin, ettemme olekaan kiinnostuneita oikeista paradokseista, vaikka paradokseista paljon puhummekin. Olemme oikeastaan kiinnostuneita samaan aikaan kahteen suuntaan vievistä voimista, joiden kanssa ei voi juuri valita toista toisen kustannuksella. Samalla tavalla kuin nuoli liikkuu, vaikka on levossa, jolloin levossa oleminen ja liike eivät ole toisistaan erillisiä asioita, ovat nämä (näennäiset?) vastakkaisuudet toisistaan riippuvaisia. Jos joku meistä esimerkiksi noudattaisi aina sääntöjä, hän olisi kone, joka on ohjelmoitu näin tekemään. Inhimillisyyttä on se, että sääntöjen noudattaminen ja noudattamattomuus ovat yhtä aikaa läsnä. Inhimillisyyttä on kyky sietää kahta (näennäistä) vastakkaisuutta yhtä aikaa. Me olemme paradokseja, ja siksi meitä ei voi ymmärtää ymmärtämättä paradokseja tai sellaiseksi kutsuttavissa olevia vastakkaisuuksia.
Tosin, ei kai olisi väärin väittää, että ymmärtäminen ja ymmärtämättömyys tulevat myös yhtä aikaa. Inhimillistä on nimittäin sekin, että ihminen ei toista ihmistä (tai edes itseään) kovin hyvin ymmärrä silloinkaan, kun omaa edes jonkinmoisen kyvyn asettua toisten asemaan. Ja se, hyvät ystävät, on lyhin tie siihen mistä luonnontieteen tieteenideaaliin eroa tekevissä ihmis- ja yhteiskuntatieteissä puhutaan ”ymmärtämisenä”. Minulle tämä ”ymmärtäminen” on inhimillisen paradoksaalisuuden tunnustamista ja tunnistamista. Aina voi alkaa itsestään.
Esa Hyyryläinen
