Juuri selätetyn deadlinen kanssa kamppaillessani törmäsin vanhoihin teksteihin, joissa avattiin postmodernia johtamista aikaisemmasta poikkeavana ilmiönä. Postmodernista on puhuttu vuosikymmeniä. Pitkälti myös on niin, että ne asiat ja ilmiöt, joita postmoderniin kytketään, ovat monin osin jo tapahtuneet. Missään nimessä eivät kuitenkaan kokonaan, eikä millään muotoa samalla aikataululla. Paljon on sellaistakin, joka edelleen näyttää todennäköiseltä, vaikkei siitä vieläkään kovin vahvoja merkkejä ehkä olekaan. Kritiikkiäkin on tullut aika tavalla, joten se auttaa oman käsityksen muodostamisessa. En ole tässä kirjoittamassa postmodernista yleisesti, vaan nimenomaan johtamisessa ja organisaatioissa. Siitäkin kirjoitan reflektiona omaan ajatteluun johtamisen tutkijana ja opettajana. Olen valumassa kriittisen johtamistutkimuksen suuntaan, tai ainakin minua viehättää kyseenalaistaa rationaalisuuteen, loogisuuteen ja lineaarisuuteen perustuvaa johtamisajattelua, ja avata kriittisesti sen lähtökohtaisia oletuksia. Ei ihan kivuton hanke, muuten. Siinä on opittava pois sellaisesta, johon oppiminen otti oman aikansa.

Paradoksaalista kyllä, opiskelijamme ovat monessa asiassa konservatiivisempia kuin me heitä opettavat. Näin on havaintojeni mukaan johtamis- ja organisaatiokäsitysten osaltakin. Olen monin tavoin huomannut olevani menossa tutkijana ja opettajana ihan eri suuntaan, missä on valtaosa niistä opiskelijoista, joiden kanssa olen tämänkin lukuvuoden aikana tehnyt työtä opettajana ja ohjaajana.  Heitä ei pääsääntöisesti kiinnosta kyseenalaistaa, vaan he haluavat pikemmin tietää kuinka pitää toimia, että hyvä tulee. Osa kirjoittaa vaikkapa tenttivastauksia sillä tyylillä, että jo tietäisi. Tällöin minua mietityttää se, mistä ovat tuollaisen varmuuden hankkineet. Ja mietin samalla kriittisesti reflektoiden omaa opetustani, jossa olen kaikin voimin yrittänyt avata nimenomaan sitä, ettei varmuutta ole. Vähän näitä vastauksia lukiessa on epäonnistunut olokin, ei sitä oikein voi välttää.

No, palataan siihen postmoderniin johtamiseen, tai johtajaan. Se on kiinnostava kysymys siksi, että teksteistä avautuvat postmodernin johtajan piirteet asettuvat monin tavoin modernin johtajan piirteiden antiteeseiksi. Kun haluaa kyseenalaistaa vallitsevaa käsitystä johtamisesta, nämä antiteesit ovat tällöin hedelmällisiä pohdinnan kohteena. Nämä ovat samalla niitä kehityspiirteitä, joita konservatiivisille opiskelijoille on yllättävän vaikea myydä.

Modernin johtamisen antiteeseiksi nousee esimerkiksi sellaisia kriittisiä kysymyksiä, että pääsisikö miehisiin arvoihin perustuvasta ajattelusta eroon johtamisessa? Tältä osin ideat postmodernista johtajasta näyttäisi tarjoavan tien, jossa ei esimerkiksi ole enää tarpeen puhua vaikkapa esimiehistä. Muutenkin johtamispuhe voitaisiin miettiä uudestaan, sillä se ei ole vain puhetta. Moderniin johtamiseen väistämättä kuulunut autoritaarisuus on toinen hyvä esimerkki. Osallistava johtamistyyli asettuu tälle hyvin antiteesiksi, sitä perustellummaksi mitä korkeammin koulutettuja ja itsenäisemmin toimivia ihmisiä johdetaan. Samaan kysymysyhteyteen kuuluu myös käsitys siitä mikä on johtajan ydintehtävä. Modernin johtajan roolina ovat olleet erilaiset johtamisinterventiot ja kontrollin säilyttäminen. Antiteesinä tälle asettuu postmodernin johtajan mahdollistava rooli, jossa oletetaan toiminnan olevan hyvää ilmankin näitä, tai juuri siksi, ettei johtaja johda joukkojaan kädet itse savessa.

Moderni johtaja on tiedolla johtaja, jolle on niin, että enemmän tietoa tuottaa oletetusti parempaa johtamista. Antiteesiksi tälle nousee postmodernin johtajan skeptisen oppijan rooli, jossa nousee esille mm. se, ettei lisätieto tee johtamisesta parempaa, jos oletukset johtamisesta toimintana ovat harhaisia. Jos esimerkiksi haetaan lineaarisuuden mahdollistamia ratkaisuja tilanteeseen, jossa siitä ei oikeasti ole jälkeäkään. Usein teksteissä on esillä myös se kuinka modernin johtajan kansainvälisyydellä ryyditetty kansallinen orientaatio saa antiteesiksi monikansallisen ja globaalin orientaation. Yliopisto on tästä kehityksestä hyvä esimerkki. Olemme kansainvälisempiä kuin ikinä olemme olleet, tosin vaihtelevasti yksiköittäin, mutta silti edelleen monin tavoin kiinni modernin johtajan orientaatiossa. Monikansallinen orientaatio on edelleen esillä lupauksena, mutta samalla voi miettiä sitä miksi se ei ole toteutunut ennakoidulla tavalla, ainakaan ennakoidussa ajassa.

Ehkä mielenkiintoisin postmodernin johtajan piirre on organisaatioihin liittyvä. Modernin johtajan suuruuden ekonomiaan ja yhtenäisyyspyrkimyksiin perustuva organisaatiomaailma on vaihtunut tai vaihtumassa sellaiseksi, jossa suuret organisaatiot purkaantuvat osiinsa ja hajanaistuvat. Samalla tämä kehitys kuitenkin kohtaa erilaisia osia ja ideoita uudella tavalla yhteenliittävän toisen kehityskulun, josta mm. erilaisia organisaatioista peräisin olevia piirteitä yhteensovittavien hybridiorganisaatioiden esiinmarssi on hyvä esimerkki. Yhtenäisiä pelinsääntöjä ei piirteitä sekoittavassa organisaatiossa välttämättä ole, eivätkä kaikki välttämättä pelaa edes samaa peliä. Pikemminkin organisaatio on jännitteinen, ja nimenomaan tämän jännitteisyyden muokkaama. Tämä on modernin johtajan organisatorinen painajainen, jota taas postmoderni johtaja pitää luonnollisena olotilana, joka antaa tilaa mm. paradoksiteorian ideoiden hyödyntämiseen johtamisessa.

Siteeraan tässä lopuksi Ashleigh Brilliantin sanontaa, joka sopii edellä kirjoitettuun: ”Kaikki on hyvin yksinkertaista, tai sitten se on kompleksista, tai se ei ole kumpaakaan, tai on molempia”. Tuo kai on postmodernia.

Esa Hyyryläinen