Blogini otsikko, sellainen kun on tapana blogilla olla silloinkin kun suunnitelma realisoituu näppäimistöä paukutellessa, on Kirkan laulusta ”Kaikkea on”. Joku saattaa muistaa sen vuoden 1972 euroviisukarsinnoista. Minä en muistanut, joten tarkistin. En näet ole, niin kuin Oscar Wilde on joskus sanonut, riittävän nuori tietääkseni kaiken. Viime aikoina tuota Kirkan laulua on renkutettu Prisman mainoksissa. Näin Joulun alla on vaikea kuvitella parempaa tapaa muistuttaa vähäosaisia vähäosaisuudestaan kuin mitä nuo mainokset edustavat. Mitä meidän pitikään ostaa? Hanhenmaksapalleroita, ankkapateeta, riistaterriiniä vai yksisarvisen kikkareita? Kaikkea on? Rahani riittää? Kun halpuutus saatiin loppumaan, niin mitä ihmettä tuli tilalle?
Kirka ei varsinaisesti laula tuossa Erik Lindströmin säveltämässä ja Sauvo Puhtilan sanoittamassa laulussa hyväosaisuudesta. No, siitäkin on tavallaan kyse. Pääosin on kyse hyväosaisuuden kontrastista siihen mitä ei rahalla saa. Menevällä miehellä, jona Kirka laulun laulaa, ei ole kaikkea, vaikka materiaalista hyvää onkin kertynyt. Rakkaus näet puuttuu. Se ei ole ostettavissa. Joku voi näin kuvitella, mutta hän ei kai sitten ole tutustunut aitoon asiaan.
Tässä taitaa olla sopiva paikka muistuttaa, taas kerran, että elämässä tärkeät asiat eivät ole ostettavissa. Uudet kengät on. Uusi puhelin on, vaikka se 5G. Aina voi ostaa suuremman televisionkin. 8k on jo saatavissa, vaikkei siihen sisältöä olemassa olevilta tv-kanavilta vielä taida saada. Hyvähän se on olla silti kaiken varalta. Jos kaikkea on muutenkin, ja rahatkin riittää? Monet elävät juuri näin, eivätkä silti tule tuosta onnelliseksi, tai edes tyytyväiseksi. Saattavatpa pikemmin kokea omantunnon kolkutuksia toiminnastaan. Huonoa omaatuntoaan voi näin Joulun alla lähteä lääkitsemään vaikka lahjottamalla keräykseen. Pyytäjiä on paljon, eikä kukaan pysty reaalisesti arvioimaan kenen tarve olisi toisen tarvetta suurempaa. Siksi käy helposti niin, että antaminen ei antajaa isommin helpotakaan. Jos omatunnon kolkuttaminen olisi rahalla poistettavissa tai lievennettävissä, se ei luultavasti olisi omatuntoon liittyvä juttu lainkaan.
Omatunto on niitä asioita, joita ei saa rahalla ostettua. Moraalitajusta voisi myös puhua. Professori Mika Ojakangas on tutkinut omaatuntoa. En ole hänen tutkimustaan ”The Voice of Conscience” lukenut, mutta se täytynee laittaa lukulistalle. Monet kytkevät omatunnon kristillisyyteen, eivätkä ole väärässä. Kristillisyydellä ei kuitenkaan onneksi ole monopolia omatuntoon. Opin Ojakankaan haastattelusta, että ensimmäinen ateistinen liike Euroopassa 1600-luvulla jopa kutsui itseään omatuntoilijoiksi. Ojakangas myös toteaa, että ihminen ilman omaatuntoa ei ole enää ihminen. On siinä oikeassa. Vaikka kaikkea on, ja rahanikin riittää, niin ihmisyys vaatii meiltä enemmän, selvästi enemmän.
Väittäisin tässä itse nyt, että se vaatii sitäkin, että esimerkiksi välillä ottaa kierroksia vaikkapa jostakin niin triviaalista kuin televisiossa pyörivistä mainoksista. Johonkin kun piirtyy kaikilla raja siitä mitä he hyväksyvät ja mitä eivät. Jos ei piirry, siitä ei hyvää seuraa. Eikä seuraa siitäkään, että se raja piirtyy liian ahtaalle. Isossa kuvassa esimerkiksi Al-Hol on luultavasti paljon pienempimerkityksinen yhteiskunnallinen ongelma ratkaistavaksi kuin Al-Kohol. Jonkinlainen suhteellisuudentaju olisi siksi myös paikallaan. Samoin ongelmien ja niiden ratkaisemisen ajantaju. Tämän päivän Helsingin Sanomissa Matti Kalliokoski kirjoitti kolumnissaan tästä viitaten äskettäisen EU-kokouksen pohdintoihin ilmastotavoitteista vuoteen 2050 asti. Useille osallistujille se oli jotain kaukana olevaa, koska eivät luultavimmin ole sitä enää näkemässä. 1980-luvulla syntyneelle Suomen pääministerille ei ole, koska hän on kunnossa pysyessään silloin vielä työelämässä. Tuskin enää pääministerinä, mutta tiedä häntä. Maailman vanhin pääministeri, Malesian Mahathir Mohamad, on nyt 94-vuotias. Siihen olisi vuonna 2050 Sanna Marinilla vielä aika tavalla matkaa, vaikka tähtäisi myös sen ennätyksen lyömiseen.
Helppo yhtälö näiden tajujen ja tuntojen pitäminen balanssissa ei ole, mutta ei kai sen kuulukaan olla. Pikemminkin se on elämän mittainen haaste. Sellainen haaste, jossa kaikki eivät koskaan onnistu, eikä kukaan kaiken aikaa. Yrittää silti pitää.
Esa Hyyryläinen
