Kaliforniaan juurtunut brittiläissyntyinen Ashleigh Brilliant on lähes ehtymätön mainioiden sanomusten lähde. Googlatkaapa tämä kaveri kun aikaa on. Tällä kertaa otan työ alle yhden Brilliantin parhaimmista, ”elämä on ainut peli, jonka tarkoituksena on oppia pelin säännöt”. Siirrän tämän viisauden organisaation puitteisiin ja totean, että myös elämä organisaatioissa on pitkälle pelin sääntöjen oppimista. Organisaatiossa realisoituvia prosesseja voi nimittäin ajatella peleinä tai jonakin pelin kaltaisena, ja säännöt kuuluvat tällöin asiaan.
Opetusohjelmaani kuului kuluvana lukuvuoden aikana opintojakso, jossa olen perehdyttänyt opiskelijoita organisaatioiden ja prosessien rakentamisen kysymyksiin. Rakentaminen luo mielikuvan jostain, jossa edetään kutakuinkin rationaalisesti. Niin oli tarkoitettukin kun ao. jaksoa aikanaan suunniteltiin. Se kuitenkin tiedettiin koko ajan, että koko ajan rinnalla kuitenkin menee toinen tarina. Siinä ei ehkä ole kyse rationaalisuudesta lainkaan, ja jos on, ainakin kyse on erilaisesta rationaalisuudesta. Elämä organisaatiossa on nimittäin paljon muutakin kuin yhteistä pyrkimystä organisaation tavoitteiden toteuttamiseksi. Elämää organisaatiossa ei sitä elettäessä voi juurikaan rajoittaa vain minimiin, jonka organisaatioiden tavoitteiden saavuttaminen edellyttää. Organisaatioita tutkittaessa tämä on kuitenkin mahdollista.
Organisaation tavoitteiden toteuttamiseksi vaadittavalle toiminnalle on olemassa opittavissa olevat säännöt. Ne ovat helpommin opittavissa kuin vaikka sosiaaliset säännöt, joiden mukaan organisaatiossa on muuten elettävä. Elämä organisaatiossa on lopulta aika hankala peli juuri siksi, että organisaatio on jotain niin monella tasolla. Sen monitasoisuudessa tarvittavia sääntöjä ei siksi ole helppoa oppia. Se on myös ylevä ideaali, että säännöt olisivat kaikille samat. Kun jokainen oppii ne itse, vaikkakin tiiviissä yhteydessä muihin, näin ei voi koskaan olla. Kaikki eivät siksi pelaa samoilla säännöillä. Ei ole edes varmaa pelaavatko kaikki samaa peliä. Joku voi jopa kyseenalaistaa, että mistään pelistä olisi edes kyse.
Shakki on kuulemma pelien kuningas, joten sen voisi ajatella olevan hyvä lähtökohta organisaatiossa realisoituvien pelien ymmärtämiseksi. No, se oikeastaan toimii mallina vasta kun halutaan kuvata organisaatioissa realisoituvan pelin mutkikkuutta. Shakki on vaativa peli, jolla on lopulta varsin yksinkertaiset säännöt. Ne voi opetella etukäteen, eikä ole siksi tarvetta pelata shakkia oppiakseen sen säännöt. Oppiihan ne toki pelatessa, mutta pelin tarkoitus on voittaa toinen. Organisaatiossa realisoituvissa peleissäkin osaltaan näin, mutta ei koko mitalla.
Muitakin eroja on. Esimerkiksi pelaajien määrä ei jää organisaatioissa vain kahteen shakin tapaan, vaan se voi joissain organisaatioissa olla erittäin suuri. Kaikki eivät edes pelaa koko ajan, vaan tavallisempaa on jatkuva pelistä poistuminen ja siihen palaaminen. Lähtötilanne ei myöskään ole kaikille sama, eikä säännöistä välttämättä ole konsensusta pelaajien kesken. Peli organisaatiossa ei edes lopu voittoon, vaan sitä jatketaan koko ajan. Aikaisemmat pelitapahtumat rakentavat siksi uutta tilannetta jatkossa pelattaville. Organisaatioiden pelit eivät myöskään rajoitu määritellylle rajatulle pelilaudalle, vaan pelaajille mahdollisuuksia, rajoitteita sekä myös sääntöjä ja niiden tulkintamahdollisuuksia syöttää peliin jatkuvasti myös organisaation ulkopuolinen maailma.
Shakki ei taidakaan olla pelien kuningas, ei ainakaan suhteessa elämään organisaatiossa. Se vasta peli on. Tai ei edes yksi peli, vaan pikemminkin joukko samanaikaisesti rinnakkain, päällekkäin ja peräkkäin pelattavia pelejä
Esa Hyyryläinen
