Maaliskuussa allekirjoittaneen on taas aika opettaa jakso Tilivelvollisuus julkisessa johtamisessa. Se kerta onkin samalla viimeinen, sillä uudistaessamme hallintotieteiden maisteriohjelman jaksoja, tämä opintojakso jätettiin pois. Se ei tarkoita sitä, etten olisi jatkossa enää kiinnostunut tilivelvollisuudesta ilmiönä. Sen sivuuttaminen ei edes ole mahdollista jos meinaan jatkossakin olla uskottava johtamisen tutkija ja opettaja. Olen itse asiassa laajemminkin tutkijana kiinnostunut vastavuoroisiin odotuksiin ja niiden toteutumiseen liittyvästä vuorovaikutuksesta johtamisessa.
Bengt Holmström sai taloustieteen Nobelin muistopalkintonsa agenttiteorian (Principal-Agent Theory, Agency Theory) kehittämisestä. Tuo teoriaa on pakkopullaa kaikissa tilivelvollisuutta koskevissa tarkasteluissa, joten minunkin luennoistani joku osa on yleisimpiin agenttiongelmiin ja niistä juontuviin agenttikustannuksiin liittyvää tarinaa. Kun tarkastelen asiaa julkisen toiminnan näkökulmasta, sävyeroja tulee vaikkapa kauppatieteen puolella johtajien (agenttien) ja omistajien (päämiesten) suhdetta pohtiviin kollegoihin. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin samoista ongelmista. Törmään myös jaksoa pitäessäni samaan taustateoriaongelmaan, agenttiteorian varsin synkkään maailmaan, jossa toiseen luottamiselle ei ole juuri mitään sijaa. Se siis etsii teoriana ratkaisuja ongelmiin, joka nousevat ongelmina esiin siksi ettei johtajina toimivien tilivelvollisuuden toteutumiseen voida lähtökohtaisesti luottaa teoriassa tehtyjen oletusten takia.
Onneksi sille on vaihtoehto, pehtoriteoria (Stewardship Theory), jossa luottamiselle on annettu suurempi sija. Monet jättävät tämän teorian nimen kokonaan kääntämättä, mutta termi ”steward” viittaa tilanhoitajaan, joka suomen kielessä on pehtoriksi (joskus pehtooriksi tai valttariksi) tavattu kutsua. On sillä muitakin merkityksiä (ks. esim. Nyyssölä, Hannu 2008, Omistajaohjaus, sisäinen yrittäjyys ja tuloksellisuus ammattikorkeakouluissa, Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä Studies in Business and Economics 62). Keskeinen idea pehtoriteoriassa on kuitenkin sama kuin hyvässä tilanhoidossa. Siinä johtajien (pehtorien) oletetaan toimivan toisen omaisuutta hoitaessaan yhtä hyvin ja huolella kuten toimisivat oman omaisuutensa kanssa. Agenttiteorian olettamaa agentin ja päämiehen intressikonfliktia ei ole, eikä siitä aiheutuvia ongelmia tarvitse olla koko ajan ratkaisemassa. Juuri siksi pehtoriteoria on hyvä lähtökohta julkisen johtamisen tutkimuksessa. Sillä on, ainakin jos minulta kysytään, selvästi realistisempi näkemys johtajien pyrkimyksistä ja toiminnasta kuin agenttiteorialla.
Pehtoriteoriassa ei mennä hakoteille silloinkaan kun halutaan nostaa vaikkapa julkisen toiminnan eetokseen, julkisen arvoon tai julkisen palvelun motivaatioon liittyvät kollektiivisiin arvoihin ja yhteiseen hyvään kytkeytyvät ulottuvuudet voimakkaammin esille. Itseintressiä ei silti ole pakko, eikä syytä, olettaa kokonaan kuvasta pois. Se riittää pitkälle kun olettaa, ettei pelkällä itseintressillä operoidessa saada sanottua ihmisten tavoitteiden ja motivaation kompleksisuudesta juuri mitään. Muillakin asioilla on merkitystä, ja aika tavalla onkin. Kysehän on ihmisistä kaikessa kompleksisuudessaan yksilöinä ja yhteisöiden jäseninä. Tämän blogin kontekstissa samalla kyse on myös tilivelvollisuuden toteutumisen kannalta merkityksellisistä toimintaa ohjaavista ja sääntelevistä järjestelmistä ja järjestelyistä. Myös tilivelvollisuuspohdinta palautuu siihen mihin me uskomme johtamisessa. Väistämättä kyse on tällöin myös siitä että uskoamme kantavat käytännön järjestämiseen asti oletukset, jotka voivat olla vääriäkin. Niitä olisi syytä pysähtyä joskus vähän miettimään.
Esa Hyyryläinen
