Keskeinen osa uusien yksikköjen synnyttämisen haastetta on se kuinka ihmiset kiinnittyvät sosiaalisesti uuteen yksikköönsä. Tässä on kyse sosiaalisesta identiteetistä, psykologisesta kiinnittymisestä ryhmään sen jäsenenä. Uusilla yksiköillä tulee olemaan lähinnä hallinnollisen minimiratkaisun rooli jos niille ei jossain kohdassa tulisi merkitystä yksikköön kuuluvien sosiaalisen identiteetin kannalta. Se olisi aika lattea lopputulos siihen nähden kuinka paljon resursseja on jo käytetty uusien yksiköiden muodostamiseen. Yksikköjen lähtökohtainen ongelma on tavallaan pitkälle sama kuin EU:lla syvenevän integraation suhteen. EU ei pääse pidemmälle kohti ”Euroopan Yhdysvaltoja” jos kansalaiset ja jäsenvaltiot eivät irtaudu aikaisemmasta kansallisvaltiopohjaisesta ajattelutavasta ja omaksu eurooppalaistuvaa identiteettiä. Myös meillä olisi löydyttävä tilaa uudelle sosiaaliselle identiteetille olemassa olevien rinnalla ja tilalla.
Sosiaalisessa identiteetissä on aina sisäänrakennettuna ainakin kolme ulottuvuutta. Se antaa vastauksen kysymyksiin, ketä meihin kuuluu, mikä meitä yhdistää ja millä tavalla me eroamme muista? Kirjallisuus tarjoaa useampia näkemyksiä siitä miten sosiaaliset identiteetit muodostuvat, mutta otan tässä nyt kiinni vain kahdesta tavasta (Herrmann & Brewer 2004). Sosiaalisen identiteetin muodostuminen käy lähteeni mukaan joko sosiaalistumisen tai tietoisen identiteettiin vaikuttavan toiminnan kautta. Käytännössä kumpikin on rinnakkain toiminnassa.
Kun kiinnittyminen tapahtuu pääosin sosiaalistumisen kautta, se tapahtuu vähitellen. Se käy sitä myöten ja siinä määrin, kun ihmiset hyväksyvät uuden yksikön omaksi sosiaaliseksi kiintopisteekseen. Se taas käy nopeimmin niille, jotka ovat eniten mukana uuden yksikön eri toiminnoissa. Yksikkö ei koskaan tule olemaan samassa asemassa kaikille sen puitteissa toimiville. Osalla myös menee pidempää luopua vanhoista kiinnikkeistään kuin toisilla. Ainakin johtamisen yksikössä istumme nyt kaukana toisistamme, joten sosiaalistuminen käy hitaammin kuin se kävisi yhteisissä tiloissa. Siksi vain sen odottelu että aika hoitaa ongelman, ei ole järkevää. Nyt tarvitaan myös tietoisia toimia joilla yksikön jäsenten sosiaalista identiteettiä rakennetaan.
Uuden yksikön (johdon) tarvitsee perustella itselleen ja muille rajautumisemme muusta maailmasta juuri sinä tiettynä uutena yksikkönä. Jollakin pitää synnyttää kansallistunnetta pitkälle vastaava ylpeys uuteen yksikköön kuulumisesta. Keinoja ovat mm. kollektiivista identiteettiä tukevat symbolit, yhteisiä arvoja ja tavoitteita korostava viestintä ja yhteisten kokemusten luominen. Jos yksikkö olisi oma valtio, se tarvitsisi mm. lipun ja kansallislaulun. Sankareille ja sosiaalista yhteisyyttä rakentaville sankaritarinoille olisi myös käyttöä. Kun emme ole valtio, joudumme toteuttamaan samaa omassa tilanteessamme.
Ympäri maailmaa on runsaasti esimerkkejä negatiivista asioista, jotka ovat realisoituneet ylikorostuneen kansallistunteen takia. Ylpeyden ja erottumisen tie on myös vaaroja sisältävä. Meillä sen myötä tuleva ongelma saattaisi olla pahentuva siiloutuneisuus. Ryhmät, joiden jäsenillä on vahva sosiaalinen identiteetti, ovat valitettavasti myös usein itseriittoisia, eivätkä siksi pysty näkemään maailmansa tarjoamia mahdollisuuksia avarammin. Siihen uusilla yksiköillämme ei ole varaa, sillä odotukset sekä yksikköjen sisällä että niiden ulkopuolella ovat korkealla. Lupaus jostakin uudesta on nyt kyettävä lunastamaan sortumatta vanhoihin helmasynteihin.
Esa Hyyryläinen