Tarkasteluni lähtöpisteenä on managerialismiin liittyvä paradoksi, joka kärjistyy siihen miten johtamisen epäonnistumista usein ratkaistaan. Me managerialistit (kyllä, kuulun joukkoon) uskomme johtamiseen. Kun sitten ehkä käy kuten usein käy, ongelmat eivät ratkeakaan johtamisella, niin mitä me silloin teemme? Vastaus on, että niin paradoksaalista kuin se onkin, tuotamme luultavasti lisää johtamista uskoen sen auttavan ratkaisemaan ongelmamme. Tämä käy mm. palkkaamalla uusia johtajia, tai vaikkapa oletetusti pätevämpiä johtajia. Muitakin johtamisen lisäämistapoja toki on.
Se mitä me emme juuri tee, on kriittinen pohdinta siitä voiko johtamiseen palautuvia ongelmia johtamista lisäämällä ratkaista lainkaan? Lähden itse siitä, että tässä olisi vakavan pohdinnan paikka. On ihan okei uskoa johtamisen hyödyllisyyteen, mutta ei ole ihan okei uskoa siihen epäilyksettä. Enemmän voi hyvinkin olla vähemmän jos niin on ollakseen. Ainakaan onnistuminen ei ole taattua johtamista ja johtajia lisäämällä.
Managerialismiin kuuluvassa uskossa johtamiseen hankalinta on se, mitä haluan kutsua termillä ”ideologinen tietäminen”. Se on sitä, että faktoista välittämättä, ja niistä sulavasti irroten, omaa varman näkemyksen siitä mikä toimii ja mikä ei. Ja tämän lopulta sitten ”tietääkin” vain siksi, että se sopii ”tietävän” tiedostettuun tai tiedostamattomaan ideologiaan niin hyvin. Sinänsä ideologia ei ole paha juttu, vaikka se hyvin leimakirveeksi kelpaakin (ks. Heinonen 2017, https://journal.fi/tt/article/view/64682/25920). Taitaapa olla myös meille kaikille välttämätöntä ja väistämätöntä. Jos/kun se ohittaa faktat varmuuden nimissä, se ei silti ole hyvä homma.
Mitä enemmän olen oppinut johtamisesta tutkimuksen, koulutuksen sekä akateemisen johtamisen harjoittelun kautta (ja aikanaan myös varusmiesten ja reserviläisten johtamisen koulutuksen ja johtamisen harjoittelun kautta), sen vähemmän olen varma siitä mitä siitä oikeastaan tiedän. Vaikka vähän kaikkeen mahdolliseen on tullut jonkin verran perehdyttyä, tiedän lopulta täysin varmasti aika vähän. Ja se on hyvä että näin on, sillä se mahdollistaa sen että ”ideologisesti tiedän” myös mahdollisimman vähän. Jonkin sortin ideologinen sokeus vaivaa meitä kaikkia. Minuakin, sillä olen pyörinyt näissä johtamiseen limittyvissä piireissä jo aika kauan. Se jättää aina jälkensä, mutta kun sen tiedostaa, ehkä sille voi tehdä jotain. Opittavaa riittää loppuiäksi, ja sittenkin se homma tulee jäämään kesken. Eipä tuo tietenkään lannista, ehkä pikemminkin päinvastoin. Juuri tuo luontainen epävarmuus ja jatkuva oppimisen tarve on johtamisessa se juttu. Eikä se olisi yhtään kivaa jos se ei hämmentäisi yhtään.
Esa Hyyryläinen
