Otsikossa oleva vaikeahko termi viittaa sellaiseen organisaatioon, jossa käydään kovaa kamppailua mahdottoman pienimerkityksellisistä asioista. Triviokratiassa on hukattu käsitys siitä mikä on tärkeää ja merkityksellistä. Etuliite ’trivio’ juontuu termistä triviaali, jota triviokratian lanseeranneet Homer ja Levine (1985) haluavat käyttää vähämerkityksillistä asioista. Vaikka organisaatiossa käytävään kamppailuun osallistuvat tahot tunnistaisivatkin taistelunsa kohteet triviaaleiksi, se ei millään muotoa lannista heitä taistelemasta. Jos ei muuten, niin edes periaatteen vuoksi.

Triviokratiat toteuttavat Sayren lakia, joka katsoo kamppailun intensiteetin olevan kääntäen verrannollinen kamppailtavana olevien asioiden tärkeyteen. Niin kuin niin moni muukin organisaatioissa tavattavia ilmiöitä avaava käsite, triviokratia on peräisin yliopistojen sisäisen maailman kuvauksesta. Triviokratioita on toki muullakin kuin yliopistoissa, mutta organisaatioiden tutkijat ovat ne kohdanneet omassa yliopistossaan. Triviokratioiden olemassaoloa voi pitää merkkinä irrationaalisuuden väistämättömästä ilmenemisestä kaikenlaisissa organisaatioissa. Toisaalta kyse voi olla jollain tavoin ”överiksi” menneestä mahdollisuudesta purkaa omia turhautumiaan taistelemalla asiasta kuin asiasta. Sitä lienee turhaa kiistää, että tällaiseen käyttäytymismalliin yliopisto sopii hyvin.

Yksilötasolla triviaaleista kysymyksistä taistelemisen tausta on usein sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa koettu siipeen saaminen. Esimerkiksi kritiikki kollegaa kohtaan satuttaa, koska se on avoimesti kaikkien tiedossa. Siipeen saaneen muisti on pitkä, ja johtaa jossain vaiheessa usein vastareaktioon, myös sellaiseen mitä ei ole mitoitettu taistelun kohteena olevan asian tärkeyteen. Organisaatio on tällaiselle hyvä alusta, sillä se takaa mahdollisuudet reaktioon ja vastareaktioon jatkuvana sarjana sosiaalisia vuorovaikutustilanteita.

No, onko triviokratiaan ratkaisua? Managerialistina sanon, että totta kai on. Paremmalla johtamisella tämäkin ongelma on ilman muuta selätettävissä. Se ei vaadi johtajina toimivilta mitään yli-inhimillisiä kykyjä. Niin kuin monet muutkin ongelmat tässä maailmassa, triviokratia lähtee ratkeamaan siitä että ensin myönnetään sen olevan ongelman. Niin kuin valtaosassa ongelmia, ongelman ratkaisu voi valitettavasti olla uuden ongelman alku. Triviokratiaa ei voi ratkaista siten, että vie ihmisiltä mahdollisuuden esittää tarvittaessa kriittisen mielipiteensä tilanteista, joissa joutuvat toimimaan. Sellainen organisaatio ei olisi terve.

Esa Hyyryläinen