Thaler ja Sunstein julkaisivat vuonna 2008 runsaasti huomioidun kirjan ”Nudge: Improving Decisions about Health, Wealth, and Happiness”. Yksi tähän kirjaan johtaneen prosessin hienoimmista oivalluksista on erottaa toisistaan ”ekonit” ja ”ihmiset”. Ekoni on omaa etuaan ajava rationaalinen yksilö, jolla taloustieteessä ainakin perinteisesti operoitiin. Ihminen taas on ihminen kaikkine inhimillisine ominaisuuksineen, heikkouksineen, piintymineen ja vaikkapa hyveineen. Näiden inhimillisten ominaisuuksien takia ihminen ei ole rationaalinen kuin ekoni. Ihminen ei pyri maksimoimaan etuansa, eikä hänen toimintaansa voi siksi ymmärtää siitä oletuksesta käsin.
Kukaan ihminen ei ole ekoni, vaikka ihmisinä olemme erilaisia. Kun yhteiskunta tai työnantaja haluaa ohjata vaikutuspiirissään olevia ihmisiä, kannattaa heittää romukoppaan oman edun maksimointina ilmenevään rationaalisuuteen perustuvat ohjauskeinot. Ne eivät toimi, koska niiden pohjana on väärä diagnoosi siitä kuinka ihminen ihmisenä toimii. Luulenpa, että tällaisia romutusvalmiita ohjauskeinoja on silti aika tavalla. Vaikkeivat ihmiset ekoneja olisikaan, heitä voi toki ohjata. Ohjauksen pohjaksi tarvitaan kuitenkin realistisempi käsitys siitä mikä ihmiset saa erilaisia asioita tekemään. Thalerin ja Sunsteinin kirjassaan lanseeraama positiivinen tuuppaaminen (engl. nudge) on mahdollinen ratkaisu asiaan. Lyhyesti todeten se tarkoittaa sellaista ohjaustapaa, joka lähtee liikkeelle ihmisten inhimillisistä ominaisuuksista, siis siitä että olemme kaikkea muuta kuin rationaalisia perusluonteeltamme. Ohjaus lähtee tällöin siksi vaikkapa siitä, että emme pyri maksimoimaan etuamme, vaan on usein todistettu tappioiden välttämisen olevan meille tyypillisempää.
Annanpa esimerkin, jolla ero ekonin ja ihmisen välillä tulee vähän konkreettisemmaksi. Yliopisto kohtasi ongelman kun edelleen käytössä oleva palkkausjärjestelmä lanseerattiin aikanaan. Ainakin ensimmäisellä kierroksella kävi niin, että vaikka palkat nousivat aika yleisesti, samalla tyytymättömyys palkkaan myös oli myös varsin yleistä. Raha toki ilahdutti niitä joiden palkka nousi, mutta sen mukana tuli kuvaus työstä, jonka monet kokivat vaatimattomaksi siihen nähden mihin kaikkeen heidän täytyy työssään kyetä. Tämä latistava kuvaus tuli siksi, että koko totuuden työnkuvista kirjoittamalla olisi joutunut monille maksamaan enemmän kuin silloin(kaan) oli varaa. Ekonille tällaisella latistavalla kuvauksella ei olisi ollut mitään väliä, koska hyöty ilmiselvästi lisääntyi palkan noustessa. Ihmiselle oli, koska hän ei arvioi primääristi hyötyä, vaan perustaa käsityksensä muihin asioihin. Ylpeys on niistä yksi. Aika keskeinen osa inhimillisyyttämme muuten onkin.
Positiivinen tuuppaaminen onnistuu ohjaustapana vaikkapa silloin kun ylpeysolettama otetaan sen keskiöön ja ohjataan sen mukaisesti. Silloinkin ainakin yhteiskunnan suorittamaan ohjausta voi syyttää paternalismista. Erityisesti amerikkalaisessa keskustelussa on näin päässyt positiivisen tuuppaamisenkin äärellä käymään. Ohjaustarve toki heijastaa sitä, että joku on sinua paremmin tietävinään mikä on sinulle hyväksi. Me suomalaiset olemme niin tottuneet ”byroslaviaamme”, ettei tuollainen häiritse enää juuri ketään. Monille minun tapaani riittäisi se, että ohjaus olisi edes jotenkin fiksumpaa. Siinä hyvä ensimmäinen askel olisi lakata kohtelemasta meitä ekoneina.
Esa Hyyryläinen
