Ukrainaan ei hyökätä. Näin Venäjän johdosta vakuuteltiin vain päiviä ennen hyökkäystä. Vielä kaksi viikkoa sodan aloittamisen jälkeenkin Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov pesi mustaa valkoiseksi ja kiisti, että maansa on hyökännyt Ukrainaan.

Sodan logiikkaan kuuluvat myös eufemismit, kaunistelevat kiertoilmaukset. Siten sota on ”erikoisoperaatio” ja valehtelu ”strategia”.

Millaisena Vladimir Putin näkee itsensä? Kenties strategian taitajana ja kutsumuksen toteuttajana, joka määrätietoisesti edistää oikeutettuna pitämäänsä tavoitetta: Venäjän suuren kansan olemuksellisen ykseyden historiallista toteutumista. Putinin harmiksi ukrainalaiset eivät kukittaneet maahantunkeutujaa, vaan ryhtyivät voimakkaaseen vastarintaan.

Putinin käsitys Venäjän ja Ukrainan historiasta on sodan logiikan mukaisesti valikoivaa ja tarkoitushakuista. Siinä suhteessa hänen käsityksensä voidaan rinnastaa Donald Trumpin ”vaihtoehtoisiin totuuksiin”. Trump ei kuitenkaan monenmoisesta arvostelukyvyttömyydestä huolimatta aloittanut sotaa. Ansio ei välttämättä ole Trumpin vaan amerikkalaisen hallinnon.

Olemme saaneet kuulla, että ukrainalaiset ovat vähävenäläisiä ja siten osa laajaa historiallista Venäjän kansaa. Tämän käsityksen Putin omaksui jo neuvostoaikaisista koulukirjoista. Niiden mukaan samaan kansojen kokonaisuuteen kuuluvat myös valkovenäläiset. Aljaksandr Lukašenkan itsevaltaisesti hallitsema Valko-Venäjä on käytännöllisesti katsoen Venäjän vasallivaltio.

Putinia elähdyttää isovenäläinen aate (ks. J. V. Stalin, Teokset: 5. osa, 1921–1923, Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1953, s. 24–26, 36, 121). Sen toteuttamiseksi hän on ottanut käyttöön brutaalin työkalun: sodan ja ydinpelotteen. Niiden avulla hän pyrkii muuttamaan valtiollisten rajojen ja kansainvälisten suhteiden arkkitehtuuria.

Sanotaan, että pitkäaikaisten haaveiden toteuttaminen tuottaa ihmiselle suurta tyydytystä. Onko Putin onnellinen? Voiko hän paremmin nyt kuin ennen Ukrainan sotaa?

Filosofi Chris Heathwood esittää, että onnellisuus ja hyvinvointi ovat pohjimmiltaan subjektiivisia, yksilön kokemuksesta riippuvaisia, eivät siis objektiivisia, yksilön kokemuksesta riippumattomia (Happiness and Well-Being, Cambridge: Cambridge University Press, 2021, 14–15). Käsitys vaikuttaa ensi silmäyksellä uskottavalta.

Silti moni meistä on vähintäänkin piilo-objektivisti onnellisuuden suhteen. Moni ajattelee, tai toivoo, että kukaan ei olisi aidosti tai oikeasti onnellinen, jos ”onnelliseksi” tekee se, mikä on todellisuudessa hirveää, järjetöntä tai moraalitonta. Roomalaisen filosofin ja poliitikon Ciceron (106–43 eaa.) kerrotaan tiivistäneen näin: ”Haluta sitä mikä ei ole sopivaa on itsessään mitä onnettominta” (Augustinus, De trinitate XIII, 5).

Kokemuksesta kuitenkin tiedämme, että lukemattomat asiat – isot ja pienet, hyvät ja ei niin hyvät – voivat tehdä ihmisen onnelliseksi. Onnellisuuden aiheet näyttävät riippuvan henkilöstä, tilanteesta ja olosuhteista.

Se, että ihminen voi olla onnellinen tai tyytyväinen myös sellaisista asioista, jotka monien, ellei useimpien mielestä ovat objektiivisesti pahoja ja kauheita, ei poista onnellisuuden ja henkisen hyvinvoinnin perimmäistä subjektiivisuutta. Näin Heathwood esittää.

Emme kuitenkaan välttämättä tyydy tähän, vaan meillä voi olla vahva halu löytää tai muodostaa toisenlainen käsitys onnellisuudesta – sellainen, joka ei ole riippuvainen mielen ailahteluista, yksilöllisistä päähänpiinttymistä tai mielenterveyden järkkymisestä.

Objektiivisen onnellisuuden käsitettä pönkittämään kokoamme eettisiä oletuksia ja reunaehtoja, kuten sen, että (eettisesti) oikea onnellisuus ei voi pohjimmaltaan perustua valheeseen tai väkivaltaan, siis sodan logiikkaan. Voimme myös ajatella, että oikea onnellisuus perustuu muiden ihmisten (ja kaikkien elollisten olentojen) huomioon ottamiseen.

Tällainen onnellisuus on jäänyt Putinin historiakäsityksen ja sodan logiikan jalkoihin. Hyökkääjä ei kysynyt ukrainalaisilta, näkevätkö he oman maansa aseman ja historian samalla tavalla kuin Venäjän johto.

…

Tämän blogin kuvituksena on ukrainalaisen taiteilijan Ilja Repinin (1844-1930) maalaus ”Zaporogit kirjoittavat pilkkakirjettä Turkin sulttaanille” (1891). Maalaus viittaa tarinan mukaan vuonna 1676 sattuneeseen tapahtumaan.

Osmanien valtakunnan sulttaani Mehmed IV vaati Zaporižžjan kasakoita antautuman osamanien alaisuuteen. Vaatimus oli suurisuinen ja odottamaton, sillä kasakat olivat voittaneet turkkilaiset taistelussa. Tarinan mukaan zaporogit lähettivät sulttaanille hävyttömän vastauskirjeen. Tarina lienee kuitenkin keksitty.

Zaporižžjan alue sijaitsee Dnepr-joen alajuoksulla Ukrainan itäosassa. Zaporižžja on Ukrainan kuudenneksi suurin kaupunki ja maan energiantuotannon ja raskaan teollisuuden tärkeimpiä keskuksia.

Dneprin äärellä, 50 kilometriä Zaporižžjasta lounaaseen sijaitsee Euroopan suurin ydinvoimala. Se joutui tulituksen kohteeksi maaliskuun alussa ja on sen jälkeen ollut venäläisten hallussa. Ukraina on ilmoittanut Kansainväliselle atomienergiajärjestölle (IAEA), että Venäjä aikoo ottaa Zaporižžjan ydinvoimalan valtion omistaman Rosatomin haltuun. Sama yhtiö on Fennovoiman Pyhäjoen ydinvoimalahankkeen laitostoimittaja ja päärahoittaja. Suomalaiset ovat tekemisissä oikean monialayrityksen kanssa, sillä yhtiö vastaa myös Venäjän ydinaseista.

Suomi liittyy maalauksen virittämään kudelmaan toistakin kautta. Taiteilija Ilja Repin oli ostanut vuonna 1899 naisystävänsä Natalia Nordmannin nimiin huvilan Terijoen Kuokkalasta. Kylä sijaitsee Suomenlahden rannalla Karjalankannaksen itäosassa. Vuonna 1917 Suomen rajan sulkeuduttua Repin jäi Suomeen huvilalleen. Hänellä ei kuitenkaan ollut koskaan Suomen kansalaisuutta. Vaikka Lenin pyysi Repiniä takaisin Neuvosto-Venäjälle, hän ei koskaan astunut Neuvostoliiton maaperälle.