Eräs entinen kollegani sanoi, että ihmisestä tulee 40 ikävuoteen mennessä se, mikä on tullakseen. Hän viittasi erityisesti työsaavutuksiin, mutta tarkoitti myös yleisemmin ihmisen kehitystä.

Olen kollegani kanssa eri mieltä. Monien esimerkkien valossa ihmisen luovuudelta ja uudistumiskyvyltä puuttuu yläikäraja.

Silti kollegani mukaan useimmat tutkijat saavat aikaan merkittävimmät tuloksensa nuorena; vanhemmiten he vain toistavat tai hiovat ideoitaan. Tämän näkemyksen tueksi on usein vedottu siihen, että monet kuuluisat matemaatikot kuten Carl Friedrich Gauss, Bernhard Riemann, Kurt Gödel ja John Nash ovat tehneet tärkeimmät keksintönsä alle 40-, jopa alle 30-vuotiaina.

Nuoruuden kukoistukselle on monia syitä: Nuorilla on usein fyysisiä voimavaroja enemmän kuin varttuneemmilla. Nuorilla tutkijoilla on halu näyttää kykynsä. He voivat myös keskittyä paremmin tutkimukseen, sillä heillä on yleensä hallintotehtäviä vähemmän ja he opettavat vähemmän kuin monet vanhemmat kollegansa.

Nuorten vahvuuksiin voi kuulua myös ennakkoluulottomuus. Tutkijan kokemattomuuskin saattaa olla eduksi, sillä kokematon uskaltaa kysyä ja väittää sellaista, mihin moni kokeneempi suhtautuisi varovaisesti. Tällainen uskallus vastaa Karl Popperin ihannetta, jonka mukaan tieteessä tulee pyrkiä keksimään rohkeita arvauksia, joita sitten koetetaan ankarasti kumota.

Monet tutkijat tekevät päätyönsä kuitenkin vasta varttuneempina. Sillekin on syynsä: Varttunut tutkija tuntee hyvin tieteenalansa keskustelut, kysymyksenasettelut ja tutkimuksen aukot. Hän on usein harjaantunut kirjoittaja ja tietää, mikä alalla on tärkeää ja kiinnostavaa.

Immanuel Kant (1724-1804) oli 56-vuotias julkaistessaan ensimmäisen pääteoksensa Puhtaan järjen kritiikin (1781). Jaakko Hintikka, suomalaisista nykyfilosofeista kansainvälisesti tunnetuin, tutkii ja kirjoittaa yli 80-vuotiaana yhä aktiivisesti.

Ei ole olemassa välttämätöntä sääntöä sille, minkä ikäisenä tutkija tekee tärkeimmät työnsä.